Karttamerkintöjä

(puolivuosittain vaihtuva kannanotto)

Maallistumisen haaste (julkaistu alunperin Vartija-lehdessä 5/6, 2004)

       Maallistuminen eli sekularisaatio on termi, jota käytetään uskonnonfilosofiassa monin tavoin. Ensinnäkin voimme ymmärtää sen kuvaavan sitä prosessia, jonka tuloksena uskonnollisen asema kulttuurissamme vähitellen menettää merkitystään, kunnes lopulta katoaa tieteellisen maailmanselityksen tieltä. Positivistisen filosofian hengessä on tällöin katsottu, että kristinusko ei voi enää antaa päteviä vastauksia kysymyksiin maailmasta ja ihmisestä, saati tuonpuoleisesta. Joillekin tämä on tarkoittanut päätepistettä sille tarinalle, jota kutsumme kristinuskoksi, toisille se taas on merkinnyt, -ei sen kummempaa, kuin kristinuskon palauttamista eettis-sosiaaliseksi järjestelmäksi ja yhteisöllisyyttä lujittavaksi perinnehistoriikiksi. Varsinkin postmodernin puolestapuhujat ovat usein viitanneet ajatukseen ”suurten kertomusten kuolemasta”, jonka myötä kaiken kattavat ideologiset systeemit ja metafyysiset selitysmallit, kuten uskonnolliset, menettävät asemansa länsimaisen kulttuurin osana. Näiden selitysmallien tilalle asettuvat fragmentaariset, henkilökohtaiset ja ajassa jatkuvasti muuttuvat totuudet. Yhteistä näille näkemyksille on ollut se, että kristinuskon dogmijärjestelmän katsotaan menettäneen otteensa siitä, mitä kutsutaan länsimaisen ihmisen todellisuus- ja ihmiskäsitykseksi.

                      Tämän suuntainen käsitys maallistumisesta on kuitenkin kovasti yksipuolinen ja mielestäni monessakin mielessä lattea. Mutta onneksi on olemassa myös toisenlainen, kristillisen perinteen kannalta katsottuna, huomattavasti optimistisempi tapa ymmärtää maallistuminen. Nyt maallistumisella ei tarkoiteta kristinuskon (esim. kristillisen kirkon) aseman vähenemistä, vaan pikemminkin sen kriittistä tarkastelua elävöittämisen näkökulmasta. Kysymys on täten eräänlaisesta hitaassa prosessissa etenevästä "uudelleen päivittämisestä". Tätä näkökulmaa kutsun tässä yhteydessä "elävöittäväksi maallistumiseksi".

                      "Elävöittävän maallistumisen" filosofisena juuristona on se fenomenologis-hermeneuttinen traditio[1], jossa erilaiset ideologiset oppirakennelmat nähdään kytkeytyviksi siihen jatkuvasti muuttuvaan "elämismaailmaan", jossa me kulttuuriseen aikaan sidottuina ihmisinä elämme. Maallistuminen tarkoittaa näin sananmukaisesti "maahan sitoutumista", uskonnollisen selittämisen liittämistä siihen näkökulmaan, joka "maanpäällisen" kautta nousee. Tällainen naturalistinen ”maasta sinä olet tullut” ajattelu, on "elävöittävän maallistumisen" lähtökohtana. Tässä kohden yksi keskeinen motiivi, josta esim. kristillisen uskon uudelleen arviointi lähtee, on näkemys siitä, ettei kirkollinen tulkinta kristinuskon perusteista voi pysyä muuttumattomana tilanteessa, jossa "maallisen vaelluksemme" puitteet ratkaisevalla tavalla muuttuvat. Sellaiset modernin seurannaiset, kuten tieteellisen selitysvoiman huoma kasvu, teknistyvä ympäristö, jatkuvan talouskasvun ideaali sekä ekologisen yleistilanteen ratkaiseva heikentyminen, eivät voi olla vaikuttamatta uskonnollisen asemaan ja merkitykseen osana läntisen kulttuurinpiirin tulevaisuutta. Varsinkin juuri ekologisten ongelmien mittavuus on se tekijä, joka pakottaa meitä maallisempaan ajatteluun myös uskonnon alueella. Täten on tultu tilanteeseen, jossa uskonnollisuutta on ruvettu yhä enemmän tarkastelemaan myös päämääriä asettavana, toiminnallisena ulottuvuutena, jossa yhtenä syvämotiivina on elämän säilyminen. Tällainen naturalistinen pragmatismi[2] on yksi varteenotettavimpia tekijöitä, kun puhutaan myöhäismoderniin liittyvästä maallistumisen filosofiasta.

Maallistuminen ei kuitenkaan tarkoita vain uudistumista, vaan on toki huomioitava, että muuttuva maailma ja sitä koskeva tieto saattaa herättää henkiin myös sellaisia uskonnollisuuteen liittyviä tekijöitä, jotka ovat modernina aikana jääneet pimentoon. Myyttisen ja mysteerisen asema osana uskonnollista elämänasennetta on yksi näistä tekijöistä. Maallistuminen voidaan siis nähdä korostetusti uskonnollisen esim. kristillisen selitysperinteen ja kirkon uutena haasteena ja mahdollisuutena, jossa siteitä traditioon ei suinkaan katkaista, vaan pikemminkin nähdään uudessa valossa.

          "Jumala ei ole kuollut, mutta se paikka, jossa hänet kohtaamme, on perustavalla tavalla muuttunut".

Uskonnollinen suuntautuneisuus ja selittäminen

                      Jotta maallistumisen positiivinen, elävöittävä ulottuvuus tulisi selkeämmin esiin, on ensin aloitettava siitä, mitä oikeastaan tarkoitan uskonnollisella. Tässä kohden erottelen karkeasti ottaen kaksi eri päälinjaa, jotka eivät kuitenkaan ole toisistaan erillisiä, vaan toisiinsa lomittuvia uskonnollisuutemme aspekteja. Näistä ensimmäinen on se, jota kutsun uskonnolliseksi suuntautuneisuudeksi ja jälkimmäistä uskonnolliseksi selittämiseksi.

Rajaa-kohti-oleminen

        Uskonnollinen suuntautuneisuus tarkoittaa sitä ihmisenä olemisen objektiivista piirrettä, joka syntyy ajallisuuden ja sitä kautta kuolemisen tiedostamisesta. Uskonnollinen suuntautuneisuus on nimenomaan rajasuhde; rajan tiedostaminen on tämän suuntautuneisuuden edellytys ja suunta. Kuoleman edessä ei ole kuin uskovaisia ihmisiä. Kuoleman raja tuo eteemme tilan, jota on mahdotonta lähestyä tiedollisena kysymyksenä, ja näin tilalle astuu uskon elementti. Tässä kohden oleellista on nimenomaan se, että raja itse, rajantaju, synnyttää puheena olevan uskonnollisen intention, rajaa-kohti-suuntautumisen. Tämä ajattelutapa johtaa siihen päätelmään, että uskoa ei ole ilman rajaa. Uskon kautta tapahtuva suuntautuneisuus on eräänlainen rajan kohtaamisen tapa, tila, joka rajan tiedostamisesta syntyy. Tämä rajaa-kohti-oleminen[3] on täten ennakkoedellytys kaikelle uskonvaraiselle suuntautuneisuudelle. Se mitä nimitämme uskonnolliseksi uskoksi, on yksi niistä tavoista, jonka kautta me kyseisen rajan kohtaamme.

                      Mitä tarkoittaa se, että rajantaju on sekä objektiivinen että luonnollinen ihmisenä olemiseen liittyvä piirre? Ensinnäkin rajantaju on jotakin sellaista, jota ihminen ei itse valitse, eikä myöskään itsessään voi synnyttää. Omaan ajallisuuteensa ja katoavaisuuteensa kytkeytynyt ihminen, on aina myös rajallisuuteensa kytkeytynyt ihminen. Rajantajun objektiivisuus ei kuitenkaan tarkoita niinkään myötäsyntyisyyttä, vaan sitä tietoisuutemme piirrettä, jonka nimenomaan yhteisöllinen, kieleen sidottu elämänmuoto aktualisoi. Toisin sanoen rajantaju on yksi käsitteellisen ajattelun välttämätön osa-tekijä.[4]  Rajantaju ei kuitenkaan koske vain käsitteellistä, eli se ei ilmene pelkästään "puhutussa", vaan myös kehollisessa itsereflektiossa. Oman kehonsa paikantaminen on kokemus, joka aktualisoituu nimenomaan rajan ja eron tuntemuksien kautta. Toisin kuin perinteinen kartesiolainen ajattelu, en siis katso, että uskonnollinen raja-kokemus olisi korostetusti vain ajattelumme ominaisuus, vaan se koskee oleellisella tavalla ihmistä kehollisena kokonaisuutena.[5]

                      Toisin kuin äkkipäältään voisi luulla, raja ei kuitenkaan ole vain erottava seinämä, muuri, joka sulkee elämämme tämänpuoleiseksi, vaan myös yhdistävä tekijä, eräänlainen välittävä silta[6]. Tietoisuus rajasta (rajantaju), inhimillisen tietoisuuden yhtenä tunnusmerkkinä, yhdistää meidät samalla jonnekin, jota emme tunne, jota emme voi tyhjentävästi selittää. Rajantaju tietoisuutemme muotona tuo sekä ajatteluumme että arkiseen elämismaailmaamme jotakin, joka ei ole tiedollisesti haltuunotettavissa. Tämä selittämätön ilmenee meille sekä sinä ihmetyksenä, että tyhjyyden tunteena, jonka ihminen eksistenssissään kohtaa. Uskonnollinen suuntautuminen, rajaa-kohti-olemisena, on täten yhtaikaa sekä fantastisuuden että mysteerisen alku. Rajalla oleminen saa meidät pyrkimään kohti jotakin sellaista, jota ei vielä ole (luovuus, mielikuvitus), mutta samalla se tuo elämäämme pyhyyden ulottuvuuden, joka ilmenee nimenomaan koskemattoman läsnäolona. Uskonnollinen suuntautuneisuus on tästä johtuen  jotakin sellaista, joka ei avaudu meille opillisena, tieteellisenä kysymyksenä. Kysymys on pikemminkin inhimilliseen tietoisuuteemme liittyvästä perusvalmiudesta, jota me emme voi objektivoida emmekä näin ollen tarkastella tutkittavana erilliskohteena. Tässä mielessä rajaa-kohti-oleminen onkin korostetusti juuri filosofinen kysymys[7].

Rajaa-kohti-olemisen perspektiivistä katsoen, jokainen ihminen on uskovainen olento, toisin sanottuna jokainen ihminen suuntautuu uskonvaraisesti siihen, mitä ei tunne. Tämä uskonvararaisuus ei koske vain kuolemaa, elämän päättymisen rajaa, vaan kaikkia rajatiloja.[8] Myös suhteessamme toiseen ihmiseen on kysymys rajan kohtaamisesta, rajantajusta, jonka kautta toiseus[9] mahdollistuu. Tässäkään tapauksessa "toinen" ei avaudu tiedollisena, vaan pikemminkin kohtaamisen ja läsnäolemisen kysymyksenä, johon aina liittyy myös uskonvaraisuus. Yksinkertaistaen: uskonnollinen suuntautuneisuus, ihmiseen liittyvänä objektiivisena ominaisuutena, on täten aina läsnä siellä, missä inhimillinen rajantaju aktualisoituu. Rajan tiedostaminen on uskonnollisen suuntautuneisuuden ydin.

Raja vuorovaikutussuhteena

                      Rajasuhteen tulkitseminen toiseus-suhteeksi merkitsee myös avautumista dialogisuuteen. Raja on tiedostamisen ja ymmärryksen tila, jossa olemme vuorovaikutuksessa sen kanssa, jota emme kokonaisvaltaisesti ymmärrä, emmekä hallitse. Tämän kohtaamisen tuloksena syntynee inhimillinen tietoisuus juuri sellaisena, kuin me sen tällä hetkellä tunnemme.

                   Tietoiseksi tuleminen on rajalliseksi tulemista. Rajantaju, kohtaamisen muotona, liittää meidät alituiseen muutokseen, jossa ”toinen” ei milloinkaan näyttäydy lopullisen pysyvyyden näkökulmasta. Tämä tuo elämäämme epävarmuuden elementin, jonka kautta syntyy niin ahdistusta tuottavaa "tyhjää" kuin elämyksellistä "ihmetystäkin". Myös oma minuutemme tulee ymmärretyksi eräänlaisena kohtauspaikkana, -paikkana jossa muisti (mennyt aika) ja odotus (tulevaisuus) kohtavaat.[10] Epävarmuus ja epätietoisuus eivät näin ollen ulotu ainoastaan muihin ihmisiin, ulkomaailmaan vaan myös meihin itseemme. Rajasuhteen vuorovaikutteisuus pätee myös suhteessa "tuonpuoleiseen", joka on aivan erityisellä tavalla ollut nimenomaan uskontojen erityisaluetta. Eli toisin sanoen ihminen käy dialogia myös sen kanssa, mikä jää tiedon, välittömän kokemuksen (aistien) ulkopuolelle, sen kanssa, joka ilmenee selittämättömänä ja jopa "tyhjyytenä", "ei-olemisena". Oma katoavaisuutemme tiedostaminen pakottaa meidät täten myös dialogiin "jonkin sen" kanssa, joka on meille transsendenttia.

                      "Tuonpuoleisesta" syntyvä mysteerinen on läsnä muissakin rajasuhteissa. Rajasuhteen ymmärtäminen toiseus-suhteeksi tarkoittaa näin ollen myös sitä, että rajaa ei voida sellaisenaan kategorisoida, täsmällisesti määritellä ja paikantaa. Raja tulee esiin sinä ajattelun ja kehollisuuden demarkaatio-linjana, jossa "ero" toiseen tulee ilmi, kääntyen sitä kautta puheeksi ja toiminnaksi.  Suhde toiseen mahdollistuu täten juuri eron tunnistamisen kautta. Tämän eron me koemme paitsi ymmärrykseemme liittyvänä käsitteellisenä, niin myös kehoamme koskevana tilana. Rajantajun arkhe palautuu näin kokemukseen kehollisesta olemista, kehon kautta maailmaan suuntautuvasta tietoisuudesta. Raja on tässä mielessä aina enemmän kuin kognitiivinen tila; rajalla oleminen koskettaa ihmistä kokonaisvaltaisena kehollisena organismina. Tämän kehollisen rajantajun kautta määrittyvät niin absoluuttinen toiseus (transsendentti), kontekstuaalinen toiseus (yhteisöllisyys, kulttuuri, luonto) kuin arkipäiväinen suhde toiseen ihmiseenkin. Voisi sanoa, että kehon tapahtumat (suhde maailmaan) ilmenevät mielessä rajasuhteina, joiden kautta sekä minuus että toiseus identifioituvat. Näin ollen rajaa ei tule ymmärtää pelkästään erottavana, vaan myös yhdistävänä, tiedostamiseen liittyvänä synteettisenä tilana.

Raja, toiseus ja intimiteetti

Tieto tuottaa meille tosiasioita, todennäköisyyksiä, sekä erilaisia malleja toimia näiden tosiasioiden pohjalta. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että todellisuutta koskeva tieto, voisi poistaa elämästämme sen epävarmuuden, jonka toisenlaisen kohtaaminen tuo tullessaan. Suhteemme toiseen, vaikka se perustuisinkin tiedolle, säilyy aina osin uskonvaraisena.  Tämä uskonvaraisuus sitoutuneena käytettävissä olevaan tietoon, kääntyy parhaimmillaan toiseen kohdistuvaksi luottamukseksi.  

Mutta mitä enemmän me tiedämme, mitä enemmän me saamme haltuumme maailmaa koskevia tosiasioita, sitä enemmän meidän tietoisuuteemme aukenee uusia kysymyksiä, uusia todellisuuden alueita, joita tietomme ei tavoita. Tämä tarkoittaa sitä, että me emme voi paljastaa ympäröivää todellisuutta tyhjentävästi, vaan siihen jää aina alueita, jotka jäävät vaille selitystä. Tämän hyväksyminen johtaa toiseuden mukanaan tuoman "intimiteetin" hyväksymiseen. Tämä intimiteetti koskee tietysti ennen muuta toista ihmistä, mutta myös luontoa, kuolemaa, jopa tuonpuoleista.

                      Kaikki se mikä on intiimiä, säilyttää itsessään koskemattomuutensa ja salaperäisyytensä. Ja tässä mielessä on väkivaltainen ilmiö se, että me pyrimme epätoivoisesti paljastamaan, valaisemaan tämän intimiteetin, selittämään sen erilaisten ideologisten oppirakennelmien avulla. Uskonnollisen alueella tämä intimiteetti tulee rikotuksi silloin, kun me puemme näkemyksemme tuonpuoleisesta oikeaoppisuuden ja varmuuden asuun. Rajan kunnioittaminen on tästä näkökulmasta tulkittuna nimenomaan sen alueen varjelemista, jossa tietämättömyytemme paljastuu. Ihmisten välisissä suhteissa tämä intimiteetti tulee loukatuksi silloin, kun me otamme oikeuden toisen ihmisen määrittelemiseen, sen kertomiseen, minkälainen toisen tulisi olla. Luonnon intimiteetti tulee vastaavasti loukatuksi siinä, että ei-inhimillinen orgaaninen luonto määritellään puhtaasti inhimillisistä tarpeista käsin. Ihminen lakkaa kunnioittamasta sitä perustaa, joka on meidät synnyttänyt ja tehnyt kaikki nykyiset elämänmuodot mahdollisiksi. Luontoon kuuluvan intimiteetin, pyhän katoamisen, voidaankin katsoa yhdeksi merkittäväksi syyksi niille mittaville ekologisille ongelmille, joiden keskellä me tällä hetkellä elämme.

Intimiteetin ydin on näin ollen siinä, että toiseuteen kuuluu määritelmällisesti aina jotakin "toisenlaista", joka ei tyhjentävästi avaudu subjektin lähtökohdista käsin. Tätä toisenlaisuutta, joka kätkee sisäänsä myös epävarmuuden, olisi pikemminkin suojeltava. Erilaiset yritykset varmuuden saavuttamiseksi, niin moraalin, uskonnon kuin tieteenkin alueella, saattavat hyvin helposti kääntyä ”toisen” koskemattomuutta tahraaviksi, väkivaltaisiksi ilmiöiksi, -ilmiöksi, joissa rajaa ei joko tunnisteta tai tunnusteta. Kysymys on siis laajassa mitassa ajallemme tyypillisestä elämänhallinnan vaatimuksesta, jonka avulla me pääsemme samalla kertaa eroon sekä epävarmuudesta että sen mukanaan tuomasta inhimillisestä hauraudesta.

Maallistumisen näkökulma tuo täten esiin myös sen, että uskonnollisen ydin ei ole niinkään selittämisessä, vaan kohti-olemisen kautta syntyvässä kaipauksessa. Vaikka uskonnot ovat perinteisesti pyrkineet myös selittämään ihmistä ja maailmaa, kysymys on viime kädessä kuitenkin siitä elämänilmaisusta, joka syntyy rajantajun mukanaan tuomasta ihmetyksestä ja ikävöinnistä.  

 Uskonnollinen selittäminen

                      Mitä sitten tarkoitetaan uskonnollisella selittämisellä? Toisin kuin uskonnollinen suuntautuneisuus, uskonnollinen selittäminen ei ole varsinaisesti objektiivista, vaan kysymys on niistä moninaisista tavoista, joiden kautta ihminen omaa rajaa-kohti-olemistaan ilmentää. On kysymys rajakokemuksen, rajatietoisuuden synnyttämästä elämänilmaisusta. Erilaiset uskonnollisen selittämisen muodot, oppirakennelmat ja ajattelumallit, erilaiset uskonnolliset riitit ja symbolit toimivat tapoina, joiden avulla rajaa-kohti-oleminen tulee osaksi yhteisöllistä käytäntöä. Uskonnollisessa selittämisessä ei näin ollen ole kysymys todellisuutta tai ihmistä koskevasta totuudesta, vaan näkökulmasta, jonka nimenomaan kuolemaa-kohti-oleminen synnyttää. Tässä merkityksessä voidaan sanoa, että se, mikä yhdistää kaikkia uskontoja, on pyrkimys saattaa rajaa-kohti-olemisen kokemus osaksi yhteisöllistä kieltä ja kokemusmaailmaa. Uskonnollinen totuus ei siis ole uskontojen oppirakennelmissa, vaan pikemminkin niiden kautta. Uskonnollinen selittäminen on täten tarpeellista, -ei siksi että se kykenisi pätevästi tai uskottavasti selittämään maailmaa, vaan siksi, että sen kautta mahdollistuu pääsy sen äärelle, mitä itse ihminen on, tai pikemminkin "miten" ihminen on. Erilaiset uskonnollisen selittämisen muodot, tarinat, myytit, oppirakennelmat, toimivat siis ihmisen eksistentiaalisen tilan kuvauksina. Näin ollen uskonnollinen kieli on aina jonkinlaista "korvikekieltä", -kieltä jonka avulla ihminen pyrkii ilmaisemaan suhdettaan siihen, mikä jää havainnon ja tiedon "tuolle puolen". On tietysti huomattava myös se, että uskonnollinen selittäminen ei tarkoita pelkästään kielellistä artikulaatiota, erilaisia "tapoja puhua siitä, mitä me emme tunne", vaan myös raja-emootioiden kautta syntyviä tunnekokemuksia, kuten kaipausta, toivoa, huolta, jotka sitten saavat tietyn muodon kunkin kulttuurisen tradition osana.

Uskonnollisen alueella tapahtuva selittäminen ei siis koske vain ajattelua, yksityisen ihmisen sisäistä kokemusta, vaan myös julkista tilaa, yhteistä kollektiivista osallistumista. Tämä julkinen tila (esim. kirkko) muodostuu paikaksi, jossa ihmisen eksistenssiin liittyvä paitsi epävarmuus ja huoli, niin myös toivo ja ihmetys tulevat yhteisesti jaetuksi.

                   Kristinuskon "ydin" ei täten ole niinkään siinä, mitä maailmasta ja ihmisestä väitetään, vaan siinä, miten me suuntaudumme maailmaan, itseemme ja toisiin ihmisiin kyseisen selitysperinteen puitteissa. Tämä tarkoittaa samalla myös sitä, että mitä kauemmaksi uskonnollinen selittäminen ajautuu rajaa-kohti-olemisen perustastaan, sitä ongelmallisemmaksi sen asema käy.

Tiede ja uskonnollinen selittäminen

Yksi näistä ongelmista on se, mikä liittyy uskonnollisen ja tieteellisen selittämisen väliseen suhteeseen. Tässä viitekehyksessä voidaan erottaa toisistaan a)"rajan tunnustavat" ja b) "rajan ylittävät" uskollisen selittämisen muodot. Näistä jälkimmäinen tarkoittaa sitä uskonnollisuutta, jossa uskonnollisen kielen katsotaan kuvaavan ihmisestä riippumatonta todellisuutta. Uskonnollinen kieli ymmärretään "annettuna", inhimillisestä elämismaailmasta riippumattomana totuutena. Ihmisen tehtäväksi jää jumalallisena pidetyn "ilmoituksen" vastaanottaminen ja uskomisen kautta tapahtuva hyväksyminen. Edellinen, eli "rajan tunnustava" selittäminen sen sijaan lähtee siitä, että uskonnollinen kieli on aina ihmisen puhetta oman eksistenssinsä, oman katoavaisuutensa äärellä, eikä siis näin ollen tavoita ihmisestä riippumatonta todellisuutta. Kysymys on niistä uskonnollisen selittämisen muodoista, joita rajaa-kohti-oleminen meissä uskonnollisen viitekehyksen sisällä aikaansaa. Uskonnollinen selittäminen on kohti-olemisen paljastumista.

                      Puhuessamme uskonnollisen ja tieteellisen selittämisen välisestä suhteesta, on näin ollen ensin selvitettävä minkälaiseen perinteeseen uskonnollisesta selittämisestä puhuttaessa viittaamme. Jos puhumme "rajan ylittävästä" perinteestä, on helppo nähdä, että se on auttamattomassa ristiriidassa sen tiedon kanssa, jota erityisesti luonnontiede ja kognitiotieteet meille nykyisellään antavat. Tämä johtaa siihen, että voidaksemme selittää maailmaa ja ihmistä siten, miten perinteisessä ”rajan ylittävässä” kristillisessä perinteessä on ollut tapana, meidän on samalla hylättävä osa tieteellisestä tutkimustiedosta, tai ainakin alistettava se uskonnolliselle. Kysymyksessä on täten sellainen uskonnollisen selittämisen tapa, jossa idealisoitu "totuus" nousee yksittäisiä reaalisia tosiasioita merkitsevämmäksi.

Sen sijaan, jos otamme lähtökohdaksi "rajaan tyytyvät" uskonnollisen selittämisen, tilanne muuttuu. Tieteellisen selittämisen puitteissa ei voida asettaa kyseenalaiseksi sitä, miten ihminen maailmaan suuntautuu. Tämä ei yksinkertaisesti kuulu tieteellisen tiedon toimialaan. Tämä johtaa vastaavasti siihen, että tieteellisen ja uskonnollisen selittämisen välille ei synny mitään varsinaista ristiriitaa.  Me voimme uskontojen alueella toivottaa kaikessa rauhassa tervetulleeksi kaiken sen tiedon, mitä pätevä tieteellinen tutkimus meille vain voi antaa. Tiede voi toki osoittaa jonkin uskonnollisen selityksen epäpäteväksi, mutta se ei voi murentaa itse uskonnollisen suuntautuneisuuden, eli rajaa-kohti-olemisen perustaa. Lisääntynyt tieteellinen tieto ei poista tätä raja-tilaa mihinkään, vaan pikemminkin päinvastoin, se paljastaa meille jatkuvasti uusia epätietoisuutemme alueita.

                      Yhteenvetona voi todeta, että niin kauan, kuin inhimillisessä tietoisuudessa ilmenee kysymyksiä, joihin me emme voi tiedon alueella vastata, joita me emme voi selittää, purkaa sanoiksi ja lauseiksi, niin kauan myös uskonnollinen suuntautuneisuus pysyy inhimillisen tietoisuuden välttämättömänä osana. Parasta mitä uskonnollisuus voikin meille tarjota, on opettaa meitä elämään paitsi sen kanssa mitä me tiedämme, niin myös sen kanssa, mitä me emme tiedä. Uskonnollisen selittämisen tehtävä ei näin ollen ole epätietoisuuden poisselittäminen, vaan pikemminkin erilaisten rajasuhteiden, ja ylipäätään inhimillisen rajallisuuden, varjeleminen.

Me uskomme, jotta me eläisimme

                      Edellä hahmoteltu lyhyt kuvaus uskonnollisen selittämisen luonteesta on kuitenkin vielä puutteellinen, ellei mukaan sisällytetä sitä, mitä tarkoitetaan sekä uskonnollisen tarina-luonteella että toiminnallisuudella (praxis). Siinä missä rajaa-kohti-olemista voidaan luonnehtia uskonnollisen selittämisen aluksi, eräänlaiseksi primäärikokemukseksi (arkhe), uskonnollisella selittämisellä on toki myös suuntansa. Ei siis ole kysymys pelkästään ihmetyksen ja tyhjän synnyttämästä artikulaatiosta, vaan myös tien kulkemisesta, arvopäämäärien asettamisesta, toiminnasta. Me selitämme maailmaa myös osataksemme toimia siinä. Niin uskonnollinen kuin tieteellinenkin selittäminen palautuu näin pyrkimykseemme toimia selviytymistämme edellyttävällä tavalla.

                      Vaikka uskonnollinen selittäminen ei koskekaan totuutta sen perinteisessä mielessä, se koskee sitä toimintavalmiutta, mikä meillä suhteessa tulevaan on. Tätä kautta päädymme myös uskonnollisen selittämisen eettiseen ulottuvuuteen. Yksinkertaistaen: ihmisen rajasuhteiden keskeiseksi kriteeriksi muodostuu se, missä määrin ne edesauttavat elämän säilymistä, missä määrin ne ovat sopusoinnussa sen tiedon kanssa, mikä meillä elämän ja ihmislajin säilymisen ehdoista on. Uskonnollisen selittämisen tehtävä on siis välttämättä myös ekologinen. Juuri tässä kohdin uskonnollinen suuntautuneisuus sekä siitä nouseva selittäminen tukeutuu kiinteästi ihmisenä olemisen sekä antropologiseen että biologiseen perustaan. Tämä ulottuvuus, jos jokin, antaa maallistumiselle hyvin konkreettisen sisällön. On kyse, ei pelkästään elämän itsensä, vaan korostetusti myös hyvän elämän varjelemisesta. Ja juuri tätä, rajan mukanaan tuoma intiimi, jota voidaan kutsua myös mysteeriseksi, viime kädessä palvelee. Moraalissa ei täten ole kysymys sen kummemmasta, kuin sekä yksilöllisestä että yhteisöllisestä rajoihin asettumisen kyvystä.

                      Edellä mainittu praktinen ulottuvuus on myös se kohta, joka tekee myös erilaisten uskonnollisten oppijärjestelmien mielekkään vertailun mahdolliseksi. Uskontoja ja erilaisia uskonnollisen selittämisen malleja voidaan verrata toisiinsa sen kautta, mikä on näiden ajatusmallien suhde siihen tietoon, mitä meillä ihmisen todellisuudesta on.  Tämä on se kohta, missä uskonnollisen selittäminen kohtaa tieteen. Uskonnollinen selittäminen ei voi, eikä sen myöskään tule, hylätä tai julistaa virheelliseksi sitä pätevää tutkimustietoa, joka meille esim. kokeellisen luonnontieteen kautta tulee. Uskonnon on siis toisin sanoen tultava toimeen sen tiedon kanssa, joka meillä todellisuudesta on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnollinen tulisi alistaa tieteelliselle, vaan pikemminkin sitä, että niin uskontojen kuin tieteiden piirissä yhteiset intressit (elämän säilyminen) tulisivat tunnustetuiksi. Tämä ei myöskään merkitse sitä päätelmää, että tieteellinen tieto tarjoaisi meille varmoja ja lopullisia vastauksia todellisuuden luonteesta, vaan tieteen alueella olemme tekemisissä pikemminkin todennäköisyyksien, yksittäisten tosiasioiden, kuin kokonaissuutta koskevan totuuden kanssa.

Vielä yksi tärkeä aspekti, joka valaisee uskonnollisen selittämisen luonnetta, on tekijä, joka liittyy "kertomuksellisuuteen". Uskonnoissa ei ole kysymys pelkästään rajantajun artikulaatiosta, vaan korostetusti myös tämän artikulaation historiasta. Uskonnollisuus ei täten koske vain sitä dialogia, jota me käymme eksistentiaalisen rajan, absoluuttisen "toisen" kanssa, vaan myös sitä, jossa me asetumme toiseus-suhteeseen oman muistimme, oman historiamme, omien juuriemme kanssa. Tätä tehtävää kutsun metaforan kantamiseksi. Metaforisuus ei tässä liity kuitenkaan pelkästään tarinoihin, kertomuksiin, vaan myös itse uskonnollisen ajattelun luonteeseen. Uskonnollinen suuntautuneisuus ja siihen kiinnittynyt selittäminen on aina kontekstuaalista, eli se osallistuu tavalla tai toisella omaan historiaansa.[11] Tämä ajattelu tapahtuu nimenomaan metaforisena, narratiivisena, hitaasti muuttuvana prosessina. Muodikkaasti voisi todeta, että uskonnollinen selittäminen on osa sitä "meemistöä", jonka kautta kulttuuriin sidottu lajikohtainen kehitys tapahtuu.  Uskonnollinen on osa sitä kartastoa, joka jatkuvasti päivittyy suhteessa siihen, miten ihminen ymmärtää oman aikansa ja ennen kaikkea oman tulevaisuutensa.

Edellä mainitun pohjalta käy myös ymmärrettäväksi näkemykseni siitä, että maallistuminen ei tarkoitta kristinuskon ja sitä kautta kristillinen kirkon merkityksen alasajoa. Tämä vaatimus olisi hieman sama kuin, että haluaisimme luopua omista juuristamme, omasta muististamme.

                                             *  *  *

Yhteenvetona totean, että uskonnollisessa selittämisessä on kysymys siitä elämänilmaisusta, jota rajalla oleminen meissä ihmisissä synnyttää. Tämä rajaa-kohti-oleminen  on täten kaiken uskonnollisuuden transsendentaalinen ydin. Rajantaju on se ihmisenä olemisen arkhe, josta kaikki uskonnollinen kokemus kumpuaa. Tämä elämänilmaisu on sidoksissa paitsi kulttuuriin ja kieleen, niin myös niitä koskevaan traditioon. Oleellinen on myös huomio siitä, että vaikka uskonnollisen suuntautuneisuuden suunta on mysteerinen, siihen ei kuitenkaan liity sellaisenaan mitään yliluonnollista. Rajaa-kohti-oleminen on yksinkertaisesti yksi ihmisenä olemisen tavoista. Uskonnollinen selittäminen ei voi kuvata rajantakaista, mutta kylläkin sitä eksistentiaalista kokemusta, jonka rajalla oleminen synnyttää. Se, mitä rajan takana on, jää kielessä ilmaistava ulkopuolelle.

Jos siis maallistumisen idea pitäisi ilmaista mahdollisimman lyhyesti, sanoisin, että kysymys on uskonnollisen suuntautuneisuuden eli rajaa-kohti-olemisen asettamisesta uskonnollisuuden perustaksi. Tämän rajaa-kohti-olemisen kautta syntyvän rajantajun tehtävä on itse elämän, ja sen seurannaisena, myös hyvän elämän turvaaminen. Kristinuskolle "elävöittävä maallistuminen"  on täten yksinkertaistetusti eläväksi tekemistä.

                                                                         Johannes Ojansuu

kirjallisuus: Ojansuu, Johannes. Pyhyys, rajalla oleva ihminen. Wsoy. Hki.  2004