Mitä filosofia on?

Koti-ikävä

Ymmärryksen etsiminen ei ole alku, vaan seuraus. Se on seurausta pyrkimyksestä asettautua maailmaan ymmärryksen avulla. Se on halua asettautua paitsi "toiseen", niin myös siihen minuuteen, jonka tämä toinen synnyttää.  Minulle filosofia on elämään asettautumisen rajankäyntiä.

Filosofian alku (arkhe) on ennen sitä, minkä voi pukea sanoiksi. On kyse siitä kehollisesta läsnäolon tunteesta, joka saa meidät suuntautumaan kohti tätä läsnäoloa. Tästä alkaa se ihmetys, se sanoiksi pukeutuminen, ymmärryksen etsiminen, jota voidaan kutsua filosofiaksi.

Tästä varhaisesta emootiosta syntynee myös se tunne, joka innoittaa meitä kurottautumaan ajattelun avulla kohti sitä, mikä ei ole havainnolle välittömästi ilmeistä.  Filosofia ei täten ole pelkästään halua ymmärtää ja tietää, vaan jotakin kokonaisvaltaisempaa, eräänlaista "maailmaan asettautumista". Se on jatkuvaa vastausta kysymykseen: "miten olet olemassa?", minkälainen "olotila[i]" sinulla on?  Filosofia on korostetusti juuri "lähestymisen" näkökulma, asennoitumisen tapa. Kyse ei siis ole varmuuden tai hallinnan tavoittelusta, vaan "yhteyden" etsimisestä.

Tässä pyrkimyksessä keskeistä roolia näyttelee yksinäisyys. Tällä yksinäisyydellä en tarkoita sen sosiaalista, vaan pikemminkin metafyysistä ulottuvuutta, yksinäisyyttä etäisyyden kokemuksena. Etäisyys on se silta[ii] joka tekee yhteyteen pääsemisen mahdolliseksi. Yksinäisyys ja identiteetti syntyvät etäisyytenä muuhun olevaiseen. Tarvitaan etäisyys, jotta me voimme paitsi erottautua muusta niin myös lähestyä sitä. Etäisyys on läsnäolon ulottuvuus.

Filosofia on täten samanaikaisesti sekä sen "yksinäisyyden" purkamista, joka varhaiseen maailmankokemiseen on liittynyt, että myös tämän yksinäisyyden ylläpitoa. Sillä juuri yksinäisyys on sen filosofian "miten", jona ajattelu "on".  Tällä yksinäisyydellä en tarkoita individuaalista, vaan sitä olemisen mysteerin synnyttämää tunnetta, josta käsin kaikki kysyminen alkaa. Ymmärryksen etsiminen etsii ympäröidyksi tulemista.[iii]  Ymmärrys muodostaa sen ympäristön, jossa ajattelu on.

Tiivistettynä: filosofia on kaipausta, joka ilmenee ajatteluna. Tai kuten saksalainen kirjailija ja ajattelija Novalis sen toteaa: filosofia on koti-ikävää, halua olla maailmassa (kuin) kotonaan.

Rajantaju

Toinen lähtökohta filosofian luonteeseen, syntyy sen kautta, mitä kutsun "rajantajuksi". Vaikka filosofinen ajattelu pyrkii yhteyteen, selventämiseen, mahdollistumiseen, jää se kuitenkin aina enemmän tai vähemmän vajaaksi. Filosofia ei tavoita varmuutta, vaan epävarmuutta, jonka se sitten jatkuvan kysymisen muodossa sisällyttää itseensä. Filosofian dialektiikka syntyy juuri tästä "yhteyteen pyrkimisen" ja "rajoittumisen" samanaikaisuudesta. Tämän dialektiikan loppumattomuus aikaansaa myös filosofian loppumattoman innoittavuuden.

Ajattelen ihmisen "rajalla-olevaksi olennoksi". Katson, että tietoisuus (niin ihmisen kuin eläimenkin) on nimenomaan rajalla olemisen tietoisuutta, siis eräänlainen rajasuhde. Ihminen ei ole pelkästään sitä, miten hän rajoittuu, vaan myös sitä, mitä hän tämän rajoittumisen kautta ilmentää. Ihminen on se tietoisena olemisen tapa, joka syntyy nimenomaan rajalla-olemisen muotona.

Ihmisen rajantaju ja sitä kautta myös sellaiset asiat kuten hyvyys, kauneus, pyhyys kytkeytyvät osaksi ihmisen luonnollista maailmasuhdetta. Termi "luonnollinen" tarkoittaa tässä sitä, että ihmisenä oleminen, inhimillinen tietoisuus voidaan palauttaa siihen mitä ihminen biologisena olentona on. Tämä reduktio ei selitä kaikkea, vaan ainoastaan antaa perustan niille pyrkimyksille, joita ihminen esim. moraalisena, uskonnollisena ja tietoa etsivänä olentona toteuttaa. Ihmisessä ei ole mitään luonnon ylittävää, toisin sanoen sellaista, joka ei saisi perustaansa siitä, mitä ihminen kehollisena, sosiaalisessa ympäristössä elävänä organismina on. Järjellisyytemme ei erota meitä luonnosta, vaan päinvastoin, liittää meidät siihen evolutiiviseen elämänsarjaan, jossa kaikilla oliolla on omat selviytymisen kannalta ominaiset erityispiirteensä. Toisin sanoen kehollinen järjellisyys on se ihmisen erityispiirre, jonka avulla ihminen pyrkii paitsi varmistamaan oman selviytymisenä, niin myös ohjaamaan tämän selviytymisen laatua. Erityispiirteittemme tehtävä on siis praktinen ja välillinen.

Kun siis kysytään filosofian tehtävää, lähden korostetusti liikkeelle juuri rajantajusta. Yksi filosofian keskeisistä tehtävistä on se rajan artikulaatio, joka aukenee eteemme niin arjen moraalikysymyksissä kuin uskonnon ja tieteenkin piirissä. Siinä missä tiede on rajojen siirtämistä, ulottamista yhä kauemmas, filosofia keskittyy itse raja-suhteeseen. Filosofian tehtävänä on juuri näiden raja-linjojen ajattelu. Ja juuri tässä mielessä filosofia on juuri se "ei kenenkään maa", jota ei voida määrittää sen kummemmin tieteen, taiteen, kuin uskonnonkaan kautta.

Filosofia, kuten kaikki inhimillinen toiminta, palautuu siis osaksi niihin pyrkimyksiin, joita me kehollisina, selviytymään pyrkivinä järjellisinä olentoina ylläpidämme.[iv] Filosofi Hans Jonas puhuu tässä yhteydessä metabolismista[v], joka tarkoittaa, että myös ihmisenä olemisen perustana on se "aineenvaihdunta", joka paisti yhdistää meidät kaikkeen ympäröivään muuhun luontoon, niin myös pitää meidät hengissä. Rajantaju on yksi tämän aineenvaihdunnan olennaisimpia tietoisuuden ominaisuuksia. Ihmisen elämä pienestä pitäen on jatkuvaa "rajoihin asettautumista". Näitä rajoihin asettautumisen tapoja, me kutsumme yleisimmin moraaliksi.

Antropologinen naturalismi tarkoittaa täten sitä, että inhimillinen ajattelu ja toiminta (tiede, uskonto) nähdään korostetusti ihmiselle tyypillisen "elämänilmaisun" (Feuerbach) ilmentyminä. Ensimmäinen filosofia, metafysiikka, aloitti sen "elämän ilmaisun", jota kutsumme filosofiaksi. Metafysiikan ydin ei ole suunta "todellisuudesta meihin" (Hegel) tai "meistä todellisuuteen" (Sartre) vaan todellisuus meissä (transsendentaalifilosofia).

Katoavaisuuden aineisto

Lähden siitä, että metafysiikka ei millään muotoa ole todellisuuden kuvaamista, vaan pikemminkin ihmisen pyrkimystä "tulla toimeen" tämän todellisuuden kanssa. Metafysiikka on se ajattelun muoto, jossa ihminen asettaa itsensä sinne (Dasein), maailmaan, joka hänet on synnyttänyt ja joka hänet myös joskus "pois päästää". Tästä syystä metafysiikan kieli on miltei poikkeuksetta metaforista. Metaforinen on metafysiikan tapa. Tähän metaforiseen kuuluvat paitsi myytit, symbolit, niin myös se kielenkäytön tapa, joka ilmenee yleiskäsiteissä, ns. universaaleissa. Universaalit ovat sitä metafyysisen suuntautumisemme aineistoa, joka ilmenee metaforisena.

Tässä kohden oleellista on ymmärtää se ero, mikä "metafyysisen selittämisen" ja "metafyysisen suuntautumisen" välillä vallitsee. Metafysiikan hylkääminen tarkoittaa luopumista edellisestä, muttei jälkimmäisestä. Siinä missä fysiikka selittää todellisuutta, metafysiikka on suuntautumista (myös tieteiden sisällä) tätä todellisuutta kohti. Metafysiikan (myös uskonnon) kieli on suuntautuneisuuden, kohti-olemisen kieli. Metafysiikan käsitteet ja ilmaisut muodostavat sen "katoavaisuuden aineiston", mitä me inhimilliset oliot välttämättä tarvitsemme, pyrkiessämme ymmärtämään ja olemaan kotonamme tässä maailmassa.

Mutta vaikka metafysiikka on näin ollen yksi kielen käytön tapa, se ei koskaan pelkästään sitä. Metafysiikka on myös osallisena siitä, "miksi kieli ylipäätään on", ja mitä se voi sanoa. Metafyysinen ajattelu (tässä metaforinen) on kielen käytön, ymmärryksen synkroninen ennakkoehto. Metafysiikka on ajattelun marginaali, sen mihin kirjoitetaan, se, mikä paljastuu tämän kirjoituksen kautta.

Sellaiset käsitteet kuten kauneus, hyvyys, totuus ilmentävät juuri edellä mainittua metaforista kielenkäytön ja ajattelun tapaa. Näiden käsitteiden, kuten universaalien yleensäkin, tehtävä on se "metaforan kantaminen", joka ylläpitää tarinamme historiaa, pysyvyyttä ja tulevaisuutta. Se, että totuutta-sinänsä, hyvyyttä sinänsä, ei ole, ei siis tarkoita, että meidän tulisi hylätä se puhe, joka näiden käsitteiden kautta aktualisoituu, vaan pikemminkin, että me ymmärtäisimme kyseiset käsitteet niinä sanoina, joiden kautta ihminen täsmentää, tarkentaa ja myöskin huolehtii maailmasuhteestaan.

Metafysiikan kuolema, tai ns. myyttien maallistuminen ei siis tarkoita tässä yhteydessä sen kummempaa kuin sitä, että ensimmäisen filosofian ja uskonnon kieli ymmärretään maailmaan asettautumisemme, ja tässä maailmassa toimimisen välineinä. Avainsana tässä on  "maallistuminen", joka voidaan liittää niin uskonnolliseen, filosofiseen kuin tieteelliseen viitekehykseen. Uskonnon osalta tämä tarkoittaa sitä, että uskontojen (uskon) ydin ymmärretään, ei uskonnollisena selittämisenä, vaan uskonnollisena suuntautumisena. Uskonnot ovat niitä systematisoituja ja usein myös institutionalisoituja muotoja, joiden kautta me suuntaudumme kohti rajaa. kohti sitä, mitä emme tunne, kohti sitä, mitä me emme voi hallita. Niin metafysiikan kuin uskonnonkin ydin on tämä rajaa-kohti-oleminen[vi].

Tieteen suhteen maallistuminen tarkoittaa vastaavasti luopumista "jumalan näkökulman " etsimisestä. Tiede ei ole asettautumista inhimillisen maailmassa-olemisen ulkopuolelle, vaan se nähdään yhtenä koti-olemisen tapana. Tämän suuntaisen ajattelun ydin löytyy siitä fallibilismista, joka myöntää kaikkeen inhimilliseen toimintaan (myös tiede) liittyvän epävarmuuden ja epäilyksenalaisuuden. Tieteen maallistuminen ei siis koske tieteellisen tiedon pätevyyttä tai hyödyllisyyttä, vaan ainoastaan tieteellisen tiedon suhdetta todellisuuteen. David Humen ajatus siitä, että "me emme koskaan voi tietää sitä, vastaako todellisuutta koskeva tietomme itse todellisuutta", on tämän näkemyksen ydinlauseita.