Lukiofilosofiaa: 

Luento 1: viisauden rakastaminen

Filosofia syntyi antiikin Kreikassa ja sen lähialueilla n.600ekr. Aluksi filosofia oli ns. luonnonfilosofiaa, jossa keskityttiin luonnon (fysis) olemuksen selvittämiseen. Monet ”luonnonfilosofit” pyrkivät määrittelemään luonnon perustavaa ainesosaa eli substanssia. Vaikka luonnonfilosofien näkemykset olivat oman aikamme näkökulmasta varsin alkeellisia, luotiin tällöin kuitenkin jo pohja paitsi systemaattisemmalle filosofialle niin myös tieteellisen maailmankuvan synnylle. Nykyisen fysiikan voidaan katsoa olevan juuri näiden perustavien näkemyksien edelleen kehittelyä

Tämän aikakauden filosofiaa kutsutaan myös esisokraattisen kauden filosofiaksi, erotukseksi klassisesta filosofiasta, joka syntyy myöhemmin Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen myötä. Sokraattisella kaudella muotoutuukin filosofian kolme keskeistä määrittävää tekijää: ns. filosofinen asennoituminen, filosofian metodinen luonne ja filosofian itsensä kategorinen määrittely.
Filosofinen asenne voidaan johtaa itse filosofian käsitteestä, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”viisauden rakastamista”, ”ymmärryksen etsimistä”. Filosofien asennoituminen poikkeaa tässä suhteessa filosofiaa edeltäneestä sofistiikan kaudesta, jolloin viisauden etsimisen ja kyseenalaistamisen sijaan keskityttiin viisauden jakamiseen, ei itse ymmärryksen, tiedon ja hyvän elämän ”kysymiseen”. 

Erityisen leimansa filosofinen asenne saa Sokrateen (470-399ekr) filosofiassa. Sokraattinen asennoituminen voidaan määritellä ”ihmettelyn” ja ”epäilyn” asenteeksi. Kysymyksiä pidetään vastauksia tärkeimpinä ja rationaalisesti perusteltujen väitteiden esittämistä ”viisauden opettamista” oleellisempana. Sokraattisen perinteeseen kuuluu myös se, että varmuuteen ja lopulliseen totuuteen suhtauduttiin epäillen, eli skeptisesti. Tämä skeptinen perusvire on säilynyt osana filosofiaa meidän päiviimme saakka, joskin uudella irtauduttiin välillä hyvinkin kauas sokraattisen epäilyn ihanteista. 

Myös filosofisen metodin luonne alkaa määrittyä. Kuten jo luonnonfilosofiassa, myös klassisella kaudella oleelliseksi tulee se, että ”uskonnolliset selitykset pyritään korvaamaan luonnollisilla” (Aristoteles). Korostetaan siis perusteltujen, rationaalisten menetelmien tärkeyttä. Erityisen tärkeän sijan saa loogisen päättelyn, rationaalisen ajattelun lisäksi ns. käsiteanalyysi. Tämä tarkoitti jo antiikissa sitä, että käytetyt käsitteet ja ilmaisut pyrittiin tarkasti määrittelemään. Korostettiin nimenomaan päättelyn ja kielenkäytön yleistä johdonmukaisuutta. Tähän liittyy myös Aristoteleen ansiokas työ formaalisen logiikan luojana.

Aristoteles (388-322ekr) oli niin ikään juuri se filosofi, jonka toimesta filosofia itse tuli pääasiassa määritetyksi. Aristoteleen pohjalta filosofia jaettiin a) teoreettiseen ja b) käytännölliseen filosofiaan. Yksi peruste jaolle oli se A:n käsitys, jonka mukaan ihmisen järjelle voidaan antaa sekä teoreettinen että praktinen tehtävä. Näin ollen jo antiikissa filosofian tehtäväksi määrittyi sekä ymmärtämään oppiminen, ajatteluntaitojen kehittäminen, että käytännössä toimiminen. 

Teoreettiseen filosofiaan kuuluu metafysiikka (todellisuuden ja olevaisen pohtiminen), tietoa koskevat kysymykset eli epistemologia (tieto-oppi) sekä logiikka, oppi oikeasta formaalisesta päättelystä. Myöhemmin teoreettiseen filosofiaan on laskettu kuuluvaksi myös tieteenfilosofia, filosofinen antropologia (ihmisenä olemisen ymmärtäminen) ja kielifilosofia. Käytännölliseen filosofiaan sisällytettiin etiikka (moraalifilosofia) ja estetiikka. Myös yhteiskunnan ja yksilön välisen suhteen pohtiminen (yhteiskuntafilosofia) kuului praktisen filosofian alaan.
Nykyisen filosofian suhde uskontoon noudattaa hyvin pitkälle niitä luonnehdintoja, joita filosofialle klassisella ajalla annettiin. Tässä suhteessa on eroteltavissa kolme filosofista perinnettä. Yksi näistä lähtee siitä, että uskollinen ja filosofinen ajattelu tulee jyrkästi erottaa toisistaan. Tämän näkemyksen mukaan filosofiassa lähestytään todellisuutta ja ihmistä koskevia kysymyksiä järjen, kun taas uskonnoissa uskon ja autoritääristen tekstien avulla. Uskonnon ja filosofian maailma siis erotetaan selvästi toisistaan. Toinen ajatussuunta on korostanut filosofisen ja uskonnollisen ajattelun yhteyttä, eikä näiden selkeää erottelua ole tehty. Uskonnon ja filosofian (joskus myös tieteen) yhteinen alue on ymmärretty nimenomaan metafyysisten kysymysten alueena, -alueena, johon empiirinen tieto ei yllä, mutta joka siitä huolimatta tulisi sisällyttää osaksi maailmaa ja ihmistä koskevia katsomuksia.

Kolmas suuntaus sen sijaan suhtautuu uskonnolliseen koko lailla kielteisesti. Skeptisismin perinteeseen on liittynyt vahvana ajatus, jonka mukaan perinteisen uskontojen väittämille ei voida esittää minkäänlaisia päteviä perusteita. Varsinkin uudella ajalla syntyneen materialismin ja positivistiseen luonnontieteeseen on kuulunut vahva uskonnollisen selittämisen vastainen pyrkimys. 
Niin ikään filosofian ja tieteen suhde on ollut problemaattinen. On kysytty paitsi sitä mikä itse asiassa on filosofian varsinainen tutkimuskohde, vai onko sitä ollenkaan, niin myös perusteita itse filosofian tieteellisyydelle. Erityisesti ns. metafysiikan asemaa on arvosteltu. Varsinkin modernilla ajalla monet ovat katsoneet, että metafysiikka ei täytä niitä epistemologisia ja rationaalisia vaatimuksia, joita filosofialle on perinteisesti asetettu. Useat filosofit ovat kuitenkin katsoneet, että filosofia on aina tieteen välttämätön seuralainen. Filosofia määrittelee paitsi tieteellisyyden ja tiedon luonnetta, se myös auttaa tiedettä täsmentämään omaa ”minäkuvaansa”, sekä suhteuttamaan ihmisen tiedolliset pyrkimykset muuhun ihmisenä olemisen piirteisiin. 1900-luvulla on korostettu nimenomaan filosofian tehtävää kielen systematisoijana ja analysoijana. 

Luennot:
1. viisauden rakastaminen
2. todellisuuden käsittäminen
3. kysymys ihmisestä
4. hyvä elämä
5. tiedon ja totuuden ongelma
6. tieteenfilosofian suuntauksia

<<Takaisin lukiofilosofiaan