Lukiofilosofiaa: 

Luento 2: todellisuuden käsittäminen

Metafysiikka on Aristoteleen jaon mukaan perustavinta eli ns. ensimmäistä filosofiaa. Antiikin aikana näkemys, jonka mukaan todellisuuden ja olemisen ymmärtäminen edeltää muita filosofisia kysymyksiä oli varsinkin klassisella kaudella tyypillinen. 
Metafysiikan kysymykset ovat puhtaasti rationaaliseen ajatteluun liittyviä kysymyksiä, eli toisin sanoen niillä ei varsinaisesti ole kokeellista (empiiristä) ulottuvuutta. Metafysiikkaan liittyy myös monen filosofin mielestä sellaisia spekulatiivisia (jopa mielikuvituksellisia) aineksia, josta syystä metafysiikan yhteydessä ei voi varsinaisesti puhua tiedosta. Erityisesti modernilla ja jälkimodernilla ajalla metafysiikkaan on suhtauduttu erityisen kriittisesti. Monet filosofit, esim. Heidegger, ovat kuitenkin edelleen modernilla ajalla korostaneet metafysiikan tärkeyttä. Heidegger katsoi, että nimenomaan kysymys "olemisesta" , sen varhaisessa merkityksessä, on filosofian varsinainen ydin. Yksi keskeinen kysymys on ollut se, onko esim. epistemologia ja tieteenfilosofia itse asiassa laisinkaan mahdollista ilman metafyysisiä oletuksia.
Metafyysiset kysymykset ovat siis sellaisia, joihin ei ole olemassa empiiristä perustaa, ja joita ei näin ollen myöskään voida varmuudella verifioida, eli oikeaksi todistaa. Metafysiikka on täten puhtaasti rationaalista tai käytettävissä olevaa pätevää tietoa syntetisoivaa ajattelua. 

Metafysiikka on perinteisesti jaettu kolmeen osaan a) ontologiaan b) kosmologiaan ja c) filosofiseen teologiaan. Ontologia, jota monet edelleen pitävät metafysiikan keskeisenä alueena, pohtii olemassaoloon liittyviä perustavalaatuisia kysymyksiä. Kysymykset siitä "mitä oleva on", "miten se on", "mitä olemisella tarkoitetaan" ovat tyypillisiä myös tämän päivän ontologialle. Laajasti yleistettynä voidaan sanoa, että ontologian keskeisenä alana ovat todellisuutta koskevat käsityksemme. 
Kun puhumme todellisuuskäsityksistä, puhumme vanhimmasta tunnetusta filosofiasta. Sillä ensimmäiset luonnonfilosofien kysymykset koskivat juuri kysymystä: mitä kaikki on, mistä kaikki koostuu, mitä on muutos? Tältä pohjalta myös Platon ja Aristoteles myöhemmin lähtivät rakentamaan systemaattista todellisuutta koskevaa filosofiaansa. 

Mitä todellisuus on?

Yksi perustavimmista kysymyksistä koskee todellisuuden varsinaista alkuperää ja koostumusta, sen substanssia. Tässä voimme erotella ainakin neljä erilaista perustavaa ratkaisumallia: materialistinen, idealistinen, realistinen ja fenomenalistinen ontologia. 

Materialismin perustajana tai vähintäänkin jonkinlaisena kantaisänä voidaan pitää Demokritosta (460-370ekr), jonka todellisuuskäsitys ei pidä sisällään minkäänlaisia "henkisiä" ulottuvuuksia. Demokritoksen mukaan todellisuus koostuu tyhjästä tilasta, jonka olevainen (ulottuvainen) täyttää. Tämän olevaisen Demokritos ymmärsi puhtaasti aineellisena. Kaikki olemassa oleva koostuu jakamattomista perusyksiköistä eli atomeista (atomos) . Koko olevainen voidaan selittää näiden erilaisten atomien yhdistymisinä ja irtaantumisina. Atomien liikkeestä ja laadusta olevainen saa määritelmällisen perustansa. Demokritoksen näkemys ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana nykyisten fysikalistien edustamasta todellisuuskäsityksestä, johon ei myöskään sisälly mitään ei aineellisia itsenäisiä substansseja, entiteettejä. Myös tyhjä tila esiintyi pitkään fyysikoiden puheessa eetterinä, josta nykyisin on kuitenkin jo luovuttu. 

Demokritos ei suinkaan ollut antiikin ainoa materialisti vaan sellaiset filosofit kuten Leukippos ja Epikuros omaksuivat hyvin samankaltaisen atomi-opin. Siinä missä Epikuros uskoi materiaalisen todellisuuden deterministiseen luonteeseen, eli kaiken olevaisen lainalaisuuteen, katsoi Demokritos todellisuuden olevan puhtaasti sattuman tulosta. Epikuroksen ja Demokritoksen näkemyserosta lähtien filosofiassa ja luonnontieteessä onkin keskusteltu siitä, että ohjaako todellisuutta jotkin tarkat, pysyvät, määritellyt lainalaisuudet (esim. luonnonlait) vai ei? Eli toisin sanoen kysymys muutoksesta ja pysyvyydestä askarruttaa todellisuuden tutkijoita edelleenkin, joskin vallitseva kanta näyttää olevan usko pysyviin lainalaisuuksiin. Todellisuuden sattumanvarainen luonne on kuitenkin uudelleen esiin nimenomaan kvanttifysiikan kautta, jolla ei tällä hetkellä ole käytössään pysyvien lainalaisuuksien empiirisesti pätevää teoriaa.

Epikuros (341-270ekr) siis uskoi todellisuuden deterministiseen luonteeseen, eli siihen, että kaikki tapahtuu tiettyjen määrättyjen lakien vaikutuksesta. Aivan toinen ongelma on sitten tietysti se, voimmeko me saada pätevää tietoa näistä lainalaisuuksista. Antiikin filosofeilla todellisuuden pysyvyyttä koskevat ongelmat olivat hyvin keskeisiä. Myönteisen kannan pysyvyyteen Platonin lisäksi ottivat esimerkiksi Pythagoras (580-500) ja Parmenides (540-480ekr), joskin hieman eri tavoin. Näistä edellinen katsoi, että matematiikan (lukujen) lainalaisuudet muodostava todellisuuden varsinaisen perustan. Todellisuus on näiden matemaattisten mallien mukainen harmoninen ja tasapainoinen kokonaisuus. Hieman samaan tapaan Herakleitos (540-480) kyllä myönsi kaiken jatkuvan muutoksen, mutta ajatteli sen koskevan vain aineellista maailmaa. Herakleitoksen nimiin laitetut aforismit kuten "et voi astua kahta kertaa samaan virtaan" ja "kaikki virtaa" kuvaavat juuri tätä. Hän uskoi kuitenkin pysyviin lainalaisuuksiin, jotka tätä aineellista jatkuvaa muutosta ohjaavat. Parmenides sen sijaan ei pitänyt muutosta mahdollisena, koska se olisi ollut ristiriidassa itse olemisen kanssa. Jotta muutos olisi mahdollista, olisi kaiken olevaisen lisäksi oltava myös ei-olevainen, johon hän ei taasen uskonut. Vaikka aistihavainnot näyttävät meille moninaisen maailman, itse olevainen on kuitenkin hänen mukaansa pysyvä ja muuttumaton. Nykyisen kosmologisen tutkimuksen nojalla tämäntyyppisestä täyden pysyvyyden ajatuksesta on jo luovuttu, mutta edelleen monet vannovat pysyvien kaikkeutta ohjaavien lainalaisuuksien olemassaoloon. 

Yksi keskeinen materialistiseen ontologiaan kuuluva peruskysymys on niin ikään se, kuuluvat todellisuuden lainalaisuudet itse materiaaliseen maailmaan, toisin sanoen sisältyvätkö ne aineen itsensä olemukseen. Kysymys on täten siitä, voidaanko materiaalisen todellisuuden lisäksi erottaa myös jokin toinen todellisuus, jopa tästä materiaalisesta riippumaton todellisuus. Näin tullaan kysymykseen siitä, onko materiaalisen todellisuuden lisäksi myös jonkin toinen todellisuus, joka ei suoraan palautuisi edelliseen. Tällaista näkemystä, jossa erotetaan kaksi erillistä todellisuutta, tai ratkaisevasti kaksi eri todellisuuden osaa, kutsutaan dualismiksi. Sen vastakohta on monismi, jossa tällaista erottelua ei tehdä, vaan todellisuus ymmärretään ykseytenä.

On siis kysymys aineellisen ja ei-aineellisen todellisuuden suhteesta. Reduktionistisissa nykyisen fysiikan teorioissa näistä jälkimmäinen palautuu eli redusoituu edelliseen. Toisin sanoen henkinen todellisuus voidaan palauttaa fyysiseen, puhtaasti aineelliseen todellisuuteen. Tämä on erittäin tyypillinen ajattelutapa materialistiselle metafysiikalle että luonnontieteille, joissa lähtökohtana on usein juuri monistinen maailmankuva. Tänä päivänä puhutaan myös toisenlaisesta materialismin muodosta, nimittäin emergentistä materialismista. Tämän näkemyksen mukaan kaikki todellisuuden ilmiöt eivät suinkaan ole aikaisempaan, eli materiaaliseen redusoituvia, vaan nämä ilmiöt voivat muodostaa omia uudelleen organisoituneita todellisuuden tasojaan. Usein ihmisen tietoisuutta pidetään juuri tällaisena emergenttinä ilmiönä.

Dualistiset todellisuuskäsitykset kuitenkin erottelevat aineellisen ja ei-aineellisen toisistaan erillisiksi. Näin teki esim. Platon, jota voidaan pitää materialistisen filosofian keskeisimpänä vastavoimana. Platon ei uskonut sen kummemmin todellisuuden varsinaiseen ykseyteen kuin materian ensisijaisuuteenkaan, vaan hän näki todellisuuden perustan puhtaasti ideaalisena. Idealistinen todellisuuskäsitys on toinen metafyysinen kategoria todellisuutta koskevassa filosofisessa perinteessä.

Platonin (427-347ekr) ajattelun lähtökohtana on, että on olemassa pysyvä, muuttumaton todellisuus, jota me emme voi tavoittaa aistien vaan nimenomaan järjen avulla. Ihmisessä oleva järki täten yhdistää meidät johonkin aistillista reaalimaailmaa ensisijaisempaan ja täydellisempään. Platonille tämä reaalinen maailma on siis toissijainen, vajavaisuuden maailma, joka vain eräällä tapaa jäljittelee varsinaista ideoiden maailmaa. 
Mitä siis ovat nämä ideat, jotka muodostavat olevaisen varsinaisen perustan? Platonille ideat ovat eräänlaisia pysyviä konstruktiota, malleja, jotka määrittävät kunkin asian, ilmiön jne…varsinaisen olemuksen. Kynän idea on se järjen tavoittama kynän olemus, josta kaikki konkreettiset kynät ovat osallisia. Platonille kyseinen ideoiden perusta on täysin aistihavainnoista riippumaton ja itsenäinen, eli sen olemassaolo ei riipu reaalisesta todellisuudesta, kuten Aristoteleella. 

Platonin ideaopin vaikutus on ollut länsimaiselle ajattelulle suuri ja kiistanalainen. Eritoten tämä vaikutus on näkynyt uusplatonistisesti sävyttyneen teologian kautta. Edelleen kristillisessä teologiassa voidaan erottaa monenlaisia platonistisia sävyjä. Ajatus ihmisestä "kahden maailman kansalaisena" on juuri yksi näistä. Itse asiassa Platonin todellisuuskäsitys on enemmän tai vähemmän läsnä aina kun puhutaan moninaisesta todellisuudesta. Peruskysymykset joita edelleen esitettään paitsi kosmologian, kvanttifysiikan, neurotieteen mutta myös taiteen alueella kuuluu: onko olemassa useampia, toisistaan riippumattomia tai päällekkäisiä todellisuuksia? Tämä on perustaltaan platoninen kysymys.

Platonin idealistinen todellisuuskäsitys sai varsinkin uudella ajalla merkittävä ja vaikutusvaltaisia seuraajia. Heistä keskeisimpinä Descartes, Sinoza ja Hegel. Platonin tavoin myös Descartes (1596-1650jkr) jakoi todellisuuden kahteen perustavaan osaan, henkiseen ja fyysiseen, ja ulotti tämän dualismin koskemaan kohtalokkaalla tavalla myös ihmisestä. Myös Descartes uskoi järjellisen (henkisen) riippumattomuuteen ja vapauteen, kun taas fyysisen hän näki täysin luonnon lainalaisuuksia noudattavana järjestelmänä. Spinoza (1632-77) ei tätä dualismia hyväksynyt, mutta seurasi Platonia toisella tavalla. Myös Spinozalle on olemassa jotakin materiaalista perustavampaa, jotakin joka muodostaa varsinaisen olemisemme perustan. Tätä ykseyttä Spinoza kutsuu milloin Luonnoksi, milloin Jumalaksi. Kysymys ei ole persoonallisesta Jumalasta, vaan kaikenkattavasta ykseydestä, jonka moninaista ilmentymää kaikki aistillinen eri tavoin on. Kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä on, kaikki näennäinen erillisyys heijastaa kaikkeutta itseään.
Sama monistinen ja idealistinen perusta löytyy myös Hegelin filosofiassa. Sekä Hegel (1770-1831) että Platon edustavat ns. objektiivista idealismia, jossa todellisuuden ideaalinen luonne ei ole ihmisen tietoisuudesta ja käsitteellisistä konstruktioista riippuvainen. Hegel katsoi, että todellisuuden perustana on hengen itsetiedostumisen prosessi. Materiaalista todellisuutta ohjaa siis henkisen kehityksen lainalaisuudet ja tavoitteet. Todellisuus muuttuu ja kehittyy Hegelin mukaan dialektisesti, eli vastakkaisten voimien (teesi/antiteesi) kautta. Jokainen maailmaa koskeva ilmentymä, puhutaan sitten materiaalisesta todellisuudesta, kulttuurista tai historiasta, pitää sisällään jo seuraavan kehitysvaiheen siemenen. Hegelin idealismi on siis vahvasti synteettistä ja teleologista. Synteesit ovat Hegelille eräänlaisia hengen itsetiedostumisen prosessissa tapahtuvia emergenttejä kehitystasoja, joiden kautta todellisuus jatkuvasti aktualisoi itseään kohti täyteyttä. Hegelille todellisuus on siis teleologinen eli päämäärähakuinen.

Tämä päämäärähakuisuus esiintyi kuitenkin jo antiikin filosofiassa. Myös Aristoteleen todellisuuskäsitys oli vahvan teleologinen. Tästä pääsemmekin kolmannen todelliskäsityksen eli realistisen ontologian pariin. 

Aristoteles, toisin kuin opettajansa Platon, ei uskonut ideamaailman erilliseen olemassaoloon, joskin hän hyväksyi muutoin ideaopin myös oman ajattelunsa pohjalle. Ideat, tai kuten Aristoteles sanoo muodot ja luokat, ovat todellisuuden yksi keskeinen perusta, mutta ne eivät siitä huolimatta muodosta mitään omaa autenttista maailmaansa, vaan ne syntyvät reaalisen maailman osana. Todellisuus onkin Aristoteleelle muodon muovaamaa materiaa. Puhdasta materiaa ei ole, vaan materia toteutuu aina jonakin muotona (ideana), jota materia aina ja välttämättä ilmentää. Ei siis ole erillistä kynän ideaa, vaan kynän idean, sen muoto on läsnä kaikissa niissä konkreettisissa kynissä mitä on. Täten myös Aristoteleelle oleellisempaa kuin materia, on ne muodot, joina todellisuus toteutuu. Aristoteles puhuu erikseen materiaalisesta (aineellisesta) ja formaalisesta (muoto) syystä. 

Aristoteleen todellisuuskäsitys on kuitenkin paljon moniulotteisempi kuin Platonilla ja muilla aikalaisilla, sillä Aristoteles ei suinkaan rajoitu vain pohtimaan aineen ja muodon suhteita, vaan hän erittelee todellisuuskäsityksessään vielä kausaalisen ja teleologisen syyn. Kausaalinen (vaikuttava) syy tarkoittaa Aristoteleelle niitä voimia, vaikutuksia jotka saavat aikaan todellisuutta koskevan muodon toteutumisen. Se, miten muoto muovaa materiaa, viittaa juuri näihin kausaalisiin syihin. Teleologinen eli päämääräsyy (finaalinen syy) tarkoittaa vastaavasti niitä päämääriä, tarkoituksia, joita kohden muoto kehittyy. Jos otetaan taas esimerkiksi kynä, niin voidaan anoa, että kynän materiaalinen syy on esim. puu, sen formaalinen syy kynän muoto (ne tekijät jotka liittävät sen kynän luokkaan), kausaalinen syy: ne konkreettiset toimet, joiden kautta puuaines on saanut kynän muodon ja lopulta teleologinen syy, kynän tarkoitus eli se, että sillä voi kirjoittaa.

Aristoteleen lähtökohdista tulikin pitkäksi aikaa vallitseva käytäntö erilaisten todellisuutta koskevien ilmiöiden selittämiseksi. Voidaan sanoa tieteellinen todellisuutta koskeva tutkimus syntyi juuri Aristoteleen systematisoinnin pohjalta. Myöhemmin tiede kuitenkin hylkäsi teleologisen selitysperinteen ja tilalle tuli nk. galileinen traditio, jossa keskityttiin nimenomaan materiaalisen ja kausaalisen syyn selvittämiseen. Myöhemmin uudella ajalla ja modernissa tieteenfilosofiassa vallitsevaksi kannaksi tuli, että olemusten ja tarkoituksien selvittäminen ei kuulu, eikä voi kuulua tieteellisen selittämisen piiriin. Tästä koitui kuitenkin monenlaisia ongelmia, joita mm. filosofi Stephen Toulmin on ansiokkaasti kuvannut. Teleologisuuden myötä tieteellinen toiminta menetti myös kykynsä ja halunsa tieteellisen toiminnan itsensä päämäärien ja tarkoitusperien analysointiin. Näin esim. eettinen ulottuvuus sai tieteellisen toiminnan piirissä varsin marginaalisen aseman. Aristoteelinen teleologinen ajattelu on kuitenkin kokenut jonkinlaisen renessanssin myös tieteenfilosofian piirissä. Yksi esimerkki on fenomenologiseen traditioon kuuluva intentionaalisuuden ajatus, jonka mukaan kaikki todellisuutta koskeva tietomme, myös tieteellinen, on aina intentionaalista, eli suuntautunutta. Toisin sanoen todellisuus paljastuu meille vain osana tietoisuutemme perusrakennetta. Aristoteleen teleologisen ajattelun hedelmiä voidaan nähdä myös nykyisessä pragmatismissa, jossa jopa tieteellinen totuus voidaan määritellä, jonkin väittämän päämäärien eli seurausten perusteella. Suhtautuminen teleologiseen ajatteluun jakaa kuitenkin edelleen monia filosofisia ja tieteellisiä suuntauksia. 
Aristoteleen realismi on täten kolmas vaihtoehto siinä kiistassa, joka koskee todellisuuden perimmäistä luonnetta. Realistinen ontologia onkin tästä syystä eräänlainen välimuoto materialistisen ja idealistisen selitystavan välillä. Aristoteleelle todellisuus ei määrity sen kummemmin materiaalisten kuin ideaalistenkaan entiteettien kautta, vaan sen perustaan sisällytetään molemmat.

Kyseinen näkemys materian ja muodon suhteesta on herättänyt myös monia kiistoja siitä, miten käsitteelliseen ajatteluun ylipäätään tulee suhtautua, mikä on todellisuutta koskevien käsitteiden suhde maailmaan. Yleisimmin on puhuttu universaaliongelmasta. Toisin sanoen ovatko sellaiset yleiskäsitteet (universaalit) kuten punaisuus, kauneus, hyvyys tai jopa totuus itsessään olemassa, eli kuvaavatko ne sellaisenaan todellisuudessa vallitsevaa asiaintilaa? Tässä suhteessa on erotettu kolme toisistaan poikkeavaa kantaa: käsiterealismi, nominalismi ja konseptualismi. Platonistit, jotka edustavat ensin mainittua kantaa, lähtevät siitä, että yleiskäsitteet kuvaavat sellaisenaan todellisuutta. Toisin sanoen yleiskäsitteillä on olemassaolo, joka ei riipu yksittäisten asiantilojen (partikulaarien) olemassaolosta. Kauneus ja punaisuus ovat siis olemassa sellaisenaan, eivätkä vain erillisten yksityisolioiden (punainen auto, punainen talo jne…) yhteydessä. Nominalismi sen sijaan hylkää yleiskäsitteiden olemassaolon. 
Nominalistit lähtevät siitä, että yleiskäsitteet ovat vain nimiä, joita me annamme yksittäisolioiden erilaisille luokille. Punaisuus ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ainoastaan sen luokan nimi, johon kaikki punaiset esineet, ilmentymät kuuluvat. 

Todellisuudelle ei anneta täten mitään universaalia perustaa, vaan todellisuus nähdään koostuvaksi erilaisista lukuisista yksittäisistä asiaintiloista. Tällaisen nominalistisen teorian varhaisimpana kannattajana pidetään William Occamia (1285-1349).

Konseptualismi on taasen nähtävä eräänlaisena välittävänä kantana käsiterealismin ja nominalismin välillä. Tämän kannan mukaan universaalit (punaisuus, kauneus) ovat kyllä olemassa, mutta vain yksittäisten asiantilojen eli partikulaarien yhteydessä. Aristoteleen realismi on yksi tällaisen konseptualismin muodoista. 
Materialismin, idealismin ja realismin rinnalle voidaan tuoda vielä myös neljäs kanta, jonka näkökulma todellisuuteen on kaikista edellisistä poikkeava. Tätä kantaa kutsutaan fenomenalismiksi. Fenomenalismi voidaan myös ymmärtää yhdeksi idealistisen käsityksen osaksi, eritoten silloin kun puhumme G. Berkeleyn (1685-1753) fenomenalismista, mutta katson, että fenomenalismia voidaan perustellusti, varsinkin kvanttifysiikan myötä, käsitellä myös omana todellisuuskäsityksenään. 
Fenomenalismin perusajatus on se, että todellisuus ei paljastu meille sellaisenaan, vaan me olemme tekemisissä vain todellisuutta koskevien ilmentymien eli fenomeenien kanssa. Todellisuus on täten sitä, miten se meille ilmenee. Tässä suhteessa voidaan erottaa kolme toisistaan ratkaisevasti poikkeavaa kantaa. Näistä yleisin eli objektiivinen fenomenalismi lähtee siitä, että ihmisen tietoisuudesta riippumattoman todellisuuden olemassaolo hyväksytään perustavaksi lähtökohdaksi. Tällainen metafyysinen realismi ei kuitenkaan johda välttämättä epistemologiseen realismiin eli siihen, että katsoimme saavamme myös tietoa tästä todellisuudesta. Toisin sanoen objektiivinen fenomenalismi hylkää epistemologisen mutta hyväksyy metafyysisen realismin. Todellisuus on olemassa meistä riippumatta, mutta minkälaisena, sitä emme voi tietää. Lähtökohta on, että me olemme tekemissä (myös tieteessä) vain meille ilmenevän todellisuuden kanssa. Objektiivinen fenomenalismi asettaa täten tietoisuuden ja todellisuuden välille tietynlaisen rajapinnan, jota me emme voi pois pyyhkiä.
Objektiivisen fenomenalismin kannalta hyvin käänteentekevänä pidetään Immanuel Kantin (1724-1804) vaikutusta. Kant katsoi, että todellisuus on meille aina ilmenevää eli fenomenaalista todellisuutta, noumenaalinen todellisuus, olioden-sinänsä-maailma, joksi Kant sitä myös kutsui, jää tietoisuutemme ulkopuolelle. Ihmisestä riippumaton todellisuus on täten meidän tietoisuudellemme transsendentti. Kantin dualismi, eli jako transsendenttiin ja immanenttiin ontologiseen kategoriaan onkin ollut yksi keskeinen uskonnonfilosofiseen ja teologiseen vaikuttaneista ajatusrakennelmista. Myös Kant halusi piirtää rajat sille, mitä voidaan pätevästi tietää ja missä kohden alkaa uskon alue. Tätä samaa Kantin viitoittamaa tietä jatkoi myöhemmin omalla uranuurtavalla tavallaan Ludwig Wittgenstein (1889-1951), jolle rajan tämänpuolinen on nimenomaan kielessä, kielen merkityssisältöjen kautta määritelty maailma. Se, mikä jää kielessä ilmaistavan ulkopuolelle, ei kosketa varsinaista todellisuuttamme, ja on täten transsendentti. Kantin ja Wittgensteinin ajattelu muodostaakin keskeisen lähtökohdan sellaiselle rajan filosofialle, jossa inhimillisen tietoisuuden nähdään yhtenä merkittävä osana todellisuussuhteittemme muodostumiselle. Tässä yhteydessä voidaankin puhua ns. transsendentaalifilosofiasta, joka asettaa painopisteen, ei siihen mitä todellisuus sellaisenaan tai ihmisen kohtaamana on, vaan pikemminkin siihen, mitkä ovat ne ehdot (tietoisuuden, järjen) ja tekijät, joiden kautta todellisuuden ilmeneminen on ylipäätään ihmiselle mahdollista. 

Subjektiivinen fenomenalismi sen sijaan on huomattavasti radikaalimpi kanta. Siinä todellisuus samaistuu niihin mielensisältöihin, joiden alkuperä on havainnossa. George Berkeley on yksi tämän suunnan mielenkiintoisimpia ja varhaisempia kannattajia. Hänen mukaansa oleminen on havaituksi tulemista (esse est percipi), eli mielemme vastaanottamien aistimusten summa. Berkeley menee niin pitkälle, että väittää aineellisen maailman olevan vain oman mielemme tuote, inhimillisen aistimusjärjestelmän tulosta. Berkeleyn ajatus siitä, että kaikki materiaalinen on pelkkää illuusiota, voi ensi näkemältä vaikuttaa hyvinkin kummalliselta ja terveen järjen vastaiselta, mutta jos sitä tarkastellaan esim. nykyisen kvanttifysiikan perspektiivistä, se ei enää tunnukaan niin perusteettomalta. Voidaan nimittäin ajatella, että todellisuudella sellaisena kuin sen meidän tietoisuudellemme ilmenee, ei olekaan mitään tekemistä itse varsinaisen todellisuuden kanssa. Tai itse asiassa mitään tällaista varsinaista todellisuutta, joihin ilmiöitä voisi verrata, ei välttämättä edes ole. Tämä tarkoittaa tällöin sitä, että kaikki se mitä kutsumme todellisuudeksi on vain havaituksi tulemisen seurausta. Tällainen anti-realismi ei kuitenkaan saa juurikaan nykyisen fysiikan piirissä kannatusta, jossa edelleen vannotaan realismin nimeen.
Kun puhutaan ihmisen ja todellisuuden välisestä suhteesta, realismin pääväittämät voidaan tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin realismissa lähdetään siitä, että on olemassa tietoisuudestamme riippumaton todellisuus, -todellisuus, joka ei muutu siitä tehtävien havaintojen tuloksena. Liioin se ei ole riippuvainen siitä, miten inhimillinen tietoisuus tähän todellisuuteen kulloinkin suuntautuu. Varsinaiseksi filosofiseksi kiistakysymykseksi nousee sen sijaan realismin toinen pääväittämä, jonka mukaan me voimme myös saada pätevää tietoa tästä todellisuudesta, -tietoa, joka ei ole inhimillisen tietoisuutemme luonteesta riippuvainen. Naiivi realismi on jopa valmis samastamaan pätevät todellisuudesta tehdyt havainnot itse todellisuuteen. Kriittinen realismin sen sijaan katsoo, että ihmisellä on mahdollisuus jatkuvasti tarkentaa tätä todellisuutta koskevaa kuvausta lähemmäksi totuutta. Kriittiseen realismiin kuuluu täten vahvasti näkemys tieteestä itseään korjaavana systeeminä (Pierce). 

Anti-realismissa sen sijaan lähdetään liikkeelle aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Anti-realismin peruslähtökohta palautuu David Humen ontologiseen agnostismiin eli kantaan, jonka mukaan me emme koskaan voi tietää vastaako todellisuutta koskeva tietomme itse todellisuutta. Yksi vaihtoehto on ajatella, että todellisuutta koskeva tieto toimii välineenä todellisuussuhteittemme järjestämiseksi, -välineenä maailmassa toimimiseen. Tällainen instrumentalismi on tyypillistä mm. joillekin pragmaattisen koulukunnan filosofeille. Yhtälailla todellisuutta koskeva tietomme voidaan ymmärtää jonkinlaisena konstruktiona, todellisuuden mallintamiseen tähtäävänä rakennelmana, joka sekään ei välttämättä kosketa sellaisenaan itse todellisuutta.

Realismin ja anti-realismin ongelma siis koskettaa vanhaa, jo antiikin aikana esiintynyttä tieto-opillista kysymystä siitä, mihin todellisuutta koskeva tietomme itse asiassa kohdistuu. Jo Protagoras (480-410ekr) aikanaan väitti, että kaikki tietomme on aina luonteeltaan niin kutsuttua "vaikuttaa siltä että" –tietoa. Protagorasta voidaan tässä mielessä pitää jonkinlaisena anti-realismin kantaisänä. Kun siis esitämme perinteisen kysymyksen siitä, mitä todellisuus on ja miten se meille ilmenee, olemme alueella, jossa metafysiikka ja epistemologia kohtaavat toisensa. Kantin ja Feuerbachin ajattelussa sen sijaan sekä tieto-opilliset ja ontologiset kysymykset palautuvat viime kädessä kysymykseen siitä "mitä on ihminen". Filosofiset kysymyksenasettelut ovat siis siinä mielessä luonteeltaan synteettisiä, että ne eivät tule kategorisoiduiksi vain yhden filosofian alan kysymyksiksi. 


Luennot:
1. viisauden rakastaminen
2. todellisuuden käsittäminen
3. kysymys ihmisestä
4. hyvä elämä
5. tiedon ja totuuden ongelma
6. tieteenfilosofian suuntauksia

<<Takaisin lukiofilosofiaan