Lukiofilosofiaa: 

Luento 4: hyvä elämä


Hyvän elämän etsiminen, sen käsitteellinen määritteleminen, sen ehtojen pohtiminen on ollut olennainen osa koko länsimaista filosofiaa antiikista alkaen. Hyvän elämän määrittelyyn on alusta pitäen kuulunut sen pohtiminen mikä on moraalisesti toivottavaa ja mikä taasen ei-toivottavaa inhimillistä käyttäytymistä. On siis pohdittu sekä sitä mitä hyvä on, mutta myös sitä miten meidän tulisi erilaisissa käytännön tilanteissa toimia.

Etiikka, käytännöllisen filosofian keskeisenä osa-alueena tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin moraalia koskeva filosofia. Moraali voidaan määritellä yksilön ja yhteisön hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää koskeviksi näkemyksiksi, sekä niitä koskeviksi perusteluiksi. Etiikka tarkoittaa näin ollen sitä filosofiaa, jota me harjoitamme selventääksemme näkemyksiämme moraalin olemuksesta, moraalin suhteesta kieleen, kulttuuriin, tietoon, tunteisiin tai vaikkapa uskontoon. Etiikka on siis moraalin perusteiden tutkimusta ja pohdintaa.
Etiikan asema filosofian kentässä on kuitenkin ollut hyvin ongelmallinen. On pohdittu mm. sitä voiko etiikka täyttää ne kriteerit, jota pätevälle filosofialle asetetaan? Tässä kohden peruskysymys on esitetty usein muodossa: voidaanko moraalille esittää minkäänlaista tiedollista pohjaa? Tässä mielessä yksi etiikan oikeuttamiseen liittyvä kysymys on koskenut nimenomaan sen pohjalla olevaa tietonäkemystä. Myöhemmin, varsinkin nk. positivistisen filosofian edustajat olivat valmiit hylkäämään etiikan, koska sille ei voitu esittää minkäänlaista tiedollista, tässä tapauksessa empiiristä, perustaa. Usein on myös tehty erotus ns. metaetiikan ja normatiivisen etiikan välillä. Monet ovat katsoneet, että filosofisen etiikan tulisi keskittyä nimenomaan metaetiikkaan, ei niinkään normatiivisiin kysymyksiin. Metaetiikka on se etiikan osa-alue, jonka puitteissa ei ole varsinaisesti kantaa moraalin sisällöllisiin kysymyksiin. Metaetiikka harjoittava filosofi ei siis ota kantaa siihen, miten ihmisen tulisi elää, tai miten eri käytännön tilanteissa olisi toimittava. Metaetiikka keskittyy tutkimaan itse moraalin olemusta, sen syntyä, tehtävää ja oikeutusta. Normatiivinen etiikka sen sijaa keskittyy arvojen ja normien väliseen yhteyteen. Etiikan normatiivisuus tarkoittaa, että myös moraalin sisältöön otetaan jokin perusteltu kanta. Lähtökohtana on hyvän elämän praktisen ulottuvuuden artikulointi ja usein myös suoranaisten moraalisten ohjeiden perustelu. Normatiivinen etiikka keskittyy kysymyksiin: miten erilaisissa tilanteissa tulisi toimia ja millä perusteella. Varsinkin juuri normatiivisen etiikan asema on herättänyt erimielisyyttä 1900-luvun filosofiassa. 

Etiikan yksi keskeinen kysymys koskee siis itse moraalin perustetta, mihin moraaliset väitteemme ja itse moraliteetti perustuu? Tämä on ollut yksi metaetiikan keskeisistä kysymyksistä. Tässä mielessä kysymys on myös arvoista. Meillä on erilaisia arvoja kuten terveydelliset ( liikunta), hedonistiset (hyvä ruoka) ja tekniset (kitaran soitto) arvot. Nämä arvot eivät kuitenkaan suoraan koske moraalia, vaan on erotettava vielä erikseen moraalisten arvojen luokka. Kun puhumme moraalisista arvoimme, voimme kysyä kuten muidenkin arvojen yhteydessä, synnyttävätkö tarpeet arvoja, vain onko se myös päinvastoin, luoko ihminen myös omalla toiminnallaan erilaisia arvoja? Perinteisessä mielessä juuri naturalistit ovat korostaneet arvojen yhteyttä tarpeisiin, eli yhteyttä ihmisen biologiseen perustaan. Yleinen lähtökohta arvoista puhuttaessa on ollut se, että arvot joka tapauksessa muodostavat perustan moraalisille normeille. Arvojen ja normien (normi=toimintaohje, -periaate) yhteys on siis varsin kiinteä. 

Jos keskitymme nyt pelkästään moraalisiin arvoihin, moraaliin, niin voidaan lähteä siitä, että keskeiset vastauslinjat ovat jaottuneet kognitiivisen ja non-kognitiivisen suuntauksen kiistaksi. Kognitiivinen etiikka tarkoittaa sitä, että moraali katsotaan tietoon ja tosiasioihin perustuvaksi. Moraalin yhteydessä voidaan jopa totuudesta. Kognitiivisen etiikan alueella voidaan erottaa ainakin kolme peruslinjausta: rationalismi, naturalismi ja eettinen intuitionismi. Rationalismi lähtee siitä, että moraalin taustalla on järjellinen päättely ja tieto. Hyvä on siis jonkin tietämistä. Tätä kantaa ovat edustaneet niin Platon, Aristoteles kuin Kantkin. Edellisillä moraalin perustana oleva ymmärrys perustui ymmärrykseen koko todellisuuden itsensä luonteesta, ja ihmisen paikasta tässä järjestyksessä, ihmisen olemuksesta. Varsinkin juuri Platonin etiikassa näkyy tämän suuntainen universalismi, eli riippumattomuus yksittäisestä ja konkreettisesta. Hyvä on todellisuuden, tässä tapauksessa ihmisen itsensä olemuksen toteutumista. Tämä olemus on Platonin mukaan järki. Myös uskonnollinen etiikka edustaa usein tämän tyyppistä universalismia, jossa moraalin perustana on esim. Jumalan ilmoitus (kristillinen etiikka). Tällöin voidaan puhua myös auktoriteetti-etiikasta. Aristoteleen etiikka edustaa Platonin tavoin rationalismia, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Aristoteles myöntää, että moraalisen toiminnan taustalla on aina se tilanne, konteksti, jossa kulloinkin ollaan. Moraali ei siis siinä mielessä ole universaalia kuten Platonilla, vaan se vaatii myös käytännön tilannetajua ja suhteellisuutta. Itse asiassa Aristoteles jopa varoittaa etsimästä moraalin alueelta tällaista varmuutta. Aristoteleen etiikka on kuitenkin kognitivismia siinä mielessä, että myös sen perustana on tieto ja järki. Hyvän perustana on järjenmukainen toiminta. Kantin kognitiivinen etiikka sen sijaan irrottaa järjen sen kosmisista ulottuvuuksista, todellisuuden sinänsä rakenteesta tai havainnoista. Kant katsoo, että moraalin perustana on ihmisen olemuksellinen järki, joka on sellaisenaan autonominen moraalin suhteen. Kantin rationalistinen kognitivismi ei siis sido moraalia sen kummin ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen kuin havaittaviin olosuhteisiinkaan. Moraalin alueella vallitsee järjen itsensä autonomia.

Naturalistinen etiikka sen sijaan pyrkii eroon tämäntyyppisistä metafyysisistä (Platon, Aristoteles) ja transsendentaalisista (Kant) ulottuvuuksista. Naturalistin mukaan moraalin perustana on empiirinen (tieteellinen) ihmistä koskeva tieto. Moraali perustetaan siihen, mitä ihminen luonnostaan on. On siis kysymys moraalin redusoimisesta luonnollisiin tosiasioihin. Usein tämä reduktio, eli aiempaan palauttaminen tapahtuu tunteiden ja emootioiden kautta, kuten esim. Spinozalla ja William Jamesillä. Ajatus on, että moraaliset väitteet perustuvat niitä koskeviin inhimillisiin tuntemuksiin ja nämä tuntemukset taas vastaavasti meissä oleviin luonnollisiin biologisiin tosiasioihin (vietit). Lähtökohtana on se, että on elämän itsensä kannalta tarkoituksenmukaista, että tietyt asiat herättävät meissä tietynlaisia emootioita ja sitä kautta joko positiivisiksi tai negatiivisiksi koettuja tunteita. Mielihyvän tunne palautuu näin siihen, mikä toimii elämää ylläpitävästi ja mielipaha (tuska) taas vastaavasti siihen, mikä uhkaa elämän säilymistä. Moraali on täten yksi osa ihmisen biologista selviytymisvarustusta. Tällaista kantaa edustavat myös monet aivotutkijat esim. Antonio Damasio. 

G.E.Moore vastustaa tällaista kantaa, samoin David Hume. Mooren mukaan luonnollisista tosiasioista ei voida loogisesti siirtyä moraalisiin kysymyksiin. Hän vastustaa edellä mainittua naturalismia pitäen sitä virhepäätelmänä. Vaikka moraali ei perustu luonnollisille tosiasioille, se voi silti hänen mukaansa perustua tietoon. Mooren kantaa kutsutaan eettiseksi intuitionismiksi. On kysymys järkiperäisestä oivalluksesta, eräänlaisista terveen järjen ja käytännön mukanaan tuomista periaatteista.

Non-kognitiivinen etiikka sen sijaan hylkää edellä mainitut tiedolliset perusteet. Non-kognitivisten mukaan moraalin perustana ei ole järki, eikä tieto, vaan pikemminkin kulttuuriseen ympäristöön sidotut tuntemukset. David Hume (1711-76) katsoi, että moraaliset ilmaisut ovat ennen kaikkea tunteiden ilmaisuja. Moraalisilla väitteillä me ilmaisemme erilaisia tuskan, mielihyvän, säälin ja ilon tunteitamme. Tällaista kantaa kutsutaan emotivismiksi. On tärkeää tässä yhteydessä huomata, että myös naturalistit hyväksyvät tämän tyyppisen tunne-perustan, mutta toisin kuin non-kognitivistit he puhuvat tunteiden takana olevista ihmisen biologiaan ja/tai aivotoimintaan liittyvistä tosiasioista. Non-kognitiivinen etiikka voi olla myös subjektivismia. Tällöin moraalille ei anneta mitään objektiivista, yleispätevää perustaa, vaan moraali nähdään kunkin yksilön henkilökohtaisiin valintoihin perustuvaksi. Eksistentialismissa esiintyy usein juuri tämän tyyppisiä painotuksia. Äärimmäinen kanta olisi kuitenkin se, jos katsomme ettei moraalille ole esitettävissä minkäänlaista pätevää perustaa. Tämän tyyppistä näkemystä kutsutaan nihilismiksi. 

Kognitiivisen ja non-kognitiivisen etiikan rinnalle voidaan kuitenkin nostaa myös kolmas kanta, jota voidaan kutsua diskurssietiikaksi tai sopimusteoriaksi. Moraalin perustana ei ole subjekti, eikä myöskään mitkään ihmisestä riippumattomat tosiasiat, vaan kysymys on pikemminkin intersubjektiivisuudesta. Intersubjektiivisuus tarkoittaa tässä "ihmisten välistä", "ihmisten kesken" toteutuvaa. Kysymys on siis yhteiskunnallisen keskustelun (diskurssin) ja pohdinnan kautta tapahtuvasta prosessista, jonka kautta moraali muotoutuu, täsmentyy, vahvistuu ja uudistuu. Kysymys on siis yhteisistä sopimuksista. Moraalissa on näin ollen tietyllä tavalla kysymys kyllä tosiasioista,
mutta nimenomaan sovituista tosiasioista. Tällaista kantaa on edustanut mm. Jurgen Habermas, jonka mukaan moraali muotoutuu yhteisen ja julkisen diskursiivisen (diskurssi=keskustelu) prosessin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että moraalilta ei edellytetä absoluuttista pysyvyyttä, universaalia objektiivisuutta, vaan hyväksytään se, että moraali muuttuu. Tämä ei kuitenkaan johda myöskään täydelliseen relativismiin eli näkemykseen jonka mukaan mitään tilanteista riippumattomia moraalisia lähtökohtia ei olisi. 

Relativismi onkin ollut etiikan historian ajan yksi sen keskeisimmistä ongelmista. Ongelman ydin löytyy kysymyksestä: onko moraali aina tilanteista ja olosuhteista, tai jopa henkilöistä riippuvaista, vai onko olemassa jokin sellainen perusta, johon moraalin yleispätevyys voitaisiin sitoa. Monet ns. rationalistisen etiikan edustajat ovat ottaneet tehtäväkseen nimenomaan objektiivisen ja olosuhteista (kontekstista, situaatioista) riippumattoman etiikan formuloimisen. Tässä erityisesti Kantin panos on merkittävä. Kantin mukaan olosuhteet tai edes teosta koituvat seuraukset eivät millään tavoin määritä itse moraalia. Kant absolutismi on puhtaan järjen konstruoima moraalinäkemys, jolla ei ole kosketuspintaa käytännölliseen ja tilannekohtaiseen. Nietzschen kanta samaan kysymykseen on päinvastainen: moraali palautuu vallantahtoon, ihmisen pyrkimyksiin elämänsä hallitsemiseksi ja säilyttämiseksi, mitään absoluuttisia ja objektiivisia moraalisia normeja ei ole. Nietzsche seuraakin ajattelussaan Kierkegaardia, joka niin ikään hylkää kaiken objektiivisen perustan, niin moraalille kuin totuudellekin. Se subjektiivinen lataus, joka eksistentialistisessa filosofiassa on, kantaakin juurensa juuri täältä: yleisen objektiviteetin hylkäämisestä. Voidaan tietysti kysyä onko Nietzschen ja Schopenhauerin mainostama elämänsäilytyspyrkimys kuitenkin tällainen objektiviteetti, johon myös heidän subjektivistinen ajattelunsa lopulta nojaa? 

Metaetiikan kysymykset siis koskevat itse moraalin perustaa, moraalin suhdetta kieleen ja tietoon. Metaetiikassa ei täten oteta varsinaisesti suoraan kantaa moraalin sisältöön eli niihin normeihin joita meidän tulisi elämässämme noudattaa. Sen vuoksi puhutaankin erikseen normatiivisesta (ohjeita antavasta) etiikasta. Yleisesti normatiivinen etiikka jaetaan kolmeen eri osaan: teleologiseen etiikkaan, deontologiseen etiikkaan ja hyve-etiikkaan. 

Teleologinen eli seurausetiikka lähtee siitä, että teon moraalinen arvo liittyy korostetusti juuri teon seurauksiin. Hyvä on yhtä kuin pyrkimistä hyviin seuraamuksiin. Moraalinen toiminta on näin ollen tavoitteellista toimintaa, sen pyrkii huonojen seuraamuksien välttämiseen. Ongelmana on se, miten me määrittelemme hyvät ja huonot seuraukset? Kenen kannalta, mistä perspektiivistä me asiaa katsomme? Lisäksi ongelmana on se, että me emme voi aina tietää näitä seurauksia etukäteen. 

Egoistinen seurausetiikka katsoo moraalia korostetusti teon tekijän näkökulmasta. Moraalisen toiminnan lähtökohtana on oma etu. Toisin sanoen meidän tulisi toiminnassamme lähteä siitä, että teosta ei koidu itsellemme huonoja, ei-toivottavia seurauksia, vaan pikemminkin jotakin hyvää. Egoismia ei kuitenkaan saa samaistaa sellaisenaan moraaliseen itsekkyyteen, johon se voi tietysti äärimuodossaan johtaa. Yksi egoistisen seurausetiikan keskeisimpiä ajatuksia on, että liiallinen itsekkyys ei ole oman edun mukaista, vaan pikemminkin myös toiminta muiden hyväksi. 
Epikuroksen egoismissa lähtökohtana on nautinto ja mielihyvä. Näkemystä, jossa moraali perustellaan mielihyvän avulla, kutsutaan hedonismiksi. Epikuroksen mukaan me saamme elämässämme tavoitella mielihyvää ja nautintoa, koska juuri tämän nautinnon kautta elämä määrittyy hyväksi. Epikuroksen hedonismi on kuitenkin rationaalista siinä mielessä, että se on pidättyväistä. Epikuroksen mukaan henkiset nautinnot ovat tavoiteltavampia kuin ruumiilliset, joskin niiden merkitystä Epikuros ei myöskään kiellä. Samoin hän korostaa nautintojen pitkäkestoisuutta, eli toisin sanoen meidän olisi tavoiteltava sellaisia nautintoja, jotka tuottavat mielihyvää pitkällä tähtäimellä, jopa koko elämän ajalle. Epikuros ei tässäkään suhteessa kokonaan kiellä lyhytkestoisia nautintoja, mutta varoittaa niiden vaaroista. Epikurolaisen egoismin yksi oleellisimpia lähtökohtia on täten se, että oma mielihyvän tavoittelu, ja korostuneesti, mielipahan välttäminen johtaa hyviin moraalisiin tekoihin. Me teemme jonkin teon usein siksi, että sen tekemättä jättäminen aiheuttaisi kohtuutonta mielipahaa.

Thomas Hobbesin (1588-1679) ja Friedrich Nietzschen egoismi eroaa Epikuroksen ajattelusta siinä, että molemmilla heillä oman edun tavoittelu kytkeytyy ihmisen itsekkääseen, omaa etua ja selviytymistä tavoittelevaan luontoon. Tässä yhteydessä voidaan käyttää nimitystä naturalistinen egoismi. Ajatus on, että jokainen ihminen toimii luonnostaan itsekkäästi. Hobbesin mukaan tällainen "luonnontila" johtaa kuitenkin ns. "kaikkien sotaan kaikkia vastaan" ja siksi on järkevämpää laatia jonkinlainen yhteiskuntasopimus, jotta elämästä tulisi turvatumpaa. Hobbes onkin valmis antamaan vallan suvereenille hallitsijalle tämän yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi. Nietzsche sen sijaan valjastaa tämän luovan ja elävää ylläpitävän voiman poikkeusyksilöiden, yli-ihmisten erityisominaisuudeksi. Nietzsche katsoo schopenhauerilaisittain, että elämää ohjaa vallantahto. Tämä pyrkimys valtaa on primääri suhteessa moraaliin. Moraalin ei tule Nietzschen mukaan tukahduttaa tätä vallantahtoa, vaan päinvastoin suostua sen palvelukseen. Nietzsche puhuukin erikseen "orjamoraalista" , jolla hän tarkoittaa juuri sellaista moraalinäkemystä, jossa tämä elämää säilyttävä vallantahto tulee tukahdutetuksi. Nietzschen mukaan moraalissa ei ole kysymys niinkään järjestä, vaan uskalluksesta, tahdosta ja rohkeudesta. Hänen mukaansa yksilön on luotava ja määriteltävä oma moraalinsa, eikä piilouduttava minkäänlaisen yleisen, objektiivisen ja dogmaattisen moraalinäkemyksen taakse. Kristinuskoa Nietzsche piti juuri yhtenä esimerkkinä elämää alistavasta laumamoraalista. Hänen kuuluisa lausahduksensa: "Jumala on kuollut" viittaa juuri siihen, että nyt ihmisen on määriteltävä itse hyvä ja paha, eikä tukeuduttava vanhoihin rappiota edustaviin moraalinäkemyksiin. Tässä suhteessa Nietzschen näkemykset omalta osaltaan pohjustavat myös eksistentialistisen ihmiskäsityksen syntyä. 

Yksi eettisen keskustelun ikuisuusongelmia on niin ikään kysymys aidon lähimmäisenrakkauden eli altruismin mahdollisuudesta. Egoisti kieltää tämän mahdollisuuden ja väittää, että lähimmäisenrakkaudenkin takana on lopulta yksilön oma etu. Altruismiin kuuluu kuitenkin ajatus siitä, että aito ja pyyteetön lähimmäisenrakkaus on mahdollista. Tämä tarkoittaa useimmiten myös sitä normatiivista vaatimusta, että oma etu ei saisi olla moraalisten tekojemme lähtökohtana, vaan pikemminkin toisen etu. Teon seurauksia arvioidaan nyt nimenomaan teon kohteen, ei tekijän itsensä kannalta. Emmanuel Levinaksen (1905-95) "toiseus"-etiikassa on piirteitä tällaisesta altruismista. Levinaksen mukaan moraalia ei voi perustella tiedollisesti, vaan sen lähtökohtana tulee olla "toiseutta" koskeva vastuu. "Toisen" edessä me kohtaamme omat rajamme, me olemme sen äärettömyyden edessä, joka synnyttää vastuun toisesta. Toiseuden kunnioittaminen itseisarvona on yksi tämän ajattelun kulmakivista, ja tässä kohden se muistuttaa myös Kantin velvollisuusetiikka varsinkin juuri ihmisyyden kunnioittamisen suhteen. Levinaksen altruismi onkin paikotellen lähempänä velvollisuus-, kuin seurausetiikkaa. Niin ikään on huomioitava, että "toinen" ei tarkoita Levinakselle pelkästää toista ihmistä, vaan ylipäätään sitä erilaisuutta, toisenlaisuutta, jota me minän rajojen ulkopuolella kohtaamme. Meidän ei tule pyrkiä "haltuunottamaan" tätä toiseutta, vaan pikemminkin meidän on kannettava siitä loputonta vastuuta. 

Ehkä tunnetuin altruismin muoto löytyy kuitenkin kristillisestä etiikasta, josta koko lähimmäisenrakkauden ajatus on hyvin pitkälle peräisin. Uuden Testamentin "Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi" on yksi tämän ajattelutavan tunnetummista kiteytyksistä. Kristillisessä altruismissa korostuu nimenomaan toiseen ihmiseen kohdistettu rakkaus, anteeksianto ja lempeys, joskin tämä pyrkimys sidotaan vahvasti ilmoitukseen eli Jumalan tahtoon. 

Siinä missä egoismin lähtökohtana on "minä", altruismissa "sinä", voidaan utilitarismin lähtökohdaksi asettaa pikemminkin "me". Utilitaristisen seurausetiikan mukaan hyvä määritellään nimenomaan yhteisenä hyötynä ja yhteisöllisenä hyvänä. Hyvää on se, mistä seuraa yleisesti ottaen hyvää, hyvää mahdollisimman monelle. Utilitarismi liittyy täten läheisesti ajatukseen poliittisesta demokratiasta, jossa yhtenä tavoitteena mahdollisimman suuri yhteinen hyöty ja yhteinen päätöksenteko. Utilitarismin ongelmana on kuitenkin se, miten me tätä yhteistä etua mittaamme., mikä asetetaan yhteisen edun kriteeriksi. Varhaiset utilitaristit kuten Jeremy Bentham (1748-1832) puhuivat tässä yhteydessä nautinnosta. Hyvää on se, mikä tuottaa nautintoa mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Tätä varhaista klassista utilitarismia kutsutaankin sen vuoksi usein myös hedonistiseksi utilitarismiksi. Bentham tarkoitti hyödyllä juuri nautintoa ja onnellisuutta. Toinen utilitarismin suuri nimi J.S. Mill ( 1806-73) kuitenkin havaitsi, että pelkkä nautintojen lisääminen ei voi olla yleisen hyvän päämäärä, vaan jotkut mielihyvän muodot ovat arvokkaampia kuin jotkut toiset. Utilitarismissa ei sen vuoksi keskitytä pelkästään nautintojen kokonaismäärään, vaan myös niiden laatuun. Myöhemmin on alettu puhua myös ideaalisesta utilitarismista, jossa yhteisen edun kriteeriksi ei aseteta enää nautintoa, vaan jokin muu yhteisesti hyväksytty ideaalinen arvo, kuten vapaus, tieto, rakkaus jne… Eritoten liberalismissa on korostettu sitä, että moraalisen toiminnan yksi tärkeä ulottuvuus on vapauden ylläpitäminen ja lisääminen. Liberalistinen ajattelutapa on kuitenkin usein päätynyt tarkoittamaan ns. egoistista liberalismia, jossa lähtökohtana on, että yhteinen etu toteutuu nimenomaan yksilön oman edun tavoittelun kautta. Tämä ajatushan on yksi Adam Smithin (1723-90) markkinatalousliberalismin kulmakivistä. 

Perinteisen egoistisen, altruistisen ja utilitaristisen seurausetiikan rinnalle on kuitenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla syntynyt vielä neljäs seurausetiikan muoto. Tätä kutsutaan ekologiseksi seurausetiikaksi. Lähtökohtana on, että tekojemme seurauksia tulee arvioida myös luonnon ja ympäristön kannalta. Hyvää on se, mikä tukee elämän säilymistä ja sen moninaisuutta. Näin myös luonnonsuojelulliset arvot nostetaan moraalisen toiminnan motiiviksi. Ekologisen etiikan yhteydessä voidaan erottaa ainakin kolme erityyppistä muotoa. Näistä perinteisin lähtee siitä, että ekologisten pyrkimysten taustalla on lopulta ihmisen oma etu. Tätä kutsutaan ihmiskeskeiseksi (antroposentrinen) ekologiseksi etiikaksi. Yksinkertaistettuna, luonnon suojeleminen on moraalisesti arvokasta, koska se edistää myös ihmiselämän pysyvyyttä ja laatua. Huomattavasti radikaalimpi kanta lähtee siitä, että itse elämän säilyminen on tärkeämpi arvo kuin ihmiselämän laatu. Tämä ei tarkoita nihilististä suhtautumista ihmisen merkitykseen, vaan pikemminkin sitä, että luonnon arvoa ei enää määritetäkään ihmisen itsensä kautta. Tätä suuntausta voidaan kutsua luontokeskeiseksi ekologiseksi etiikaksi. Kolmantena voidaan erottaa vielä se ekologisen etiikan muoto, jossa keskitytään nimenomaan eläinten oikeuksiin. Lähtökohtana on, että myös eläinten kohtelu on moraalin alaista toimintaa. Peter Singer korostaa, että kaikki sellaiset eläimet, jotka kykenevät tuntemaan kärsimystä, on otettava moraalisen toiminnan piiriin. Toisin sanoen me emme saa tuottaa kärsimystä millekään elävälle olennolle. 

Velvollisuusetiikka (deontologinen etiikka) eroaa seurausetiikasta siinä, että nyt teon moraalista arvoa ei määritelläkään seurausten perusteella, vaan moraali pyritään sitomaan tekoja edeltäviin periaatteisiin ja velvollisuuksiin. Toisin sanoen, vaikka me saimme teoillamme aikaan kuinka paljon hyviä seuraamuksia tahansa, ne eivät vielä tee teoistamme moraalisesti hyväksyttäviä. 

Tunnetuin deontologisen moraalinäkemyksen edustaja on Immanuel Kant. Hänen etiikkaa voidaan kutsua rationalistiseksi velvollisuusetiikaksi. Se eroaa esim. uskonnollisesta velvollisuusajattelusta siinä, että moraali ymmärretään yhtenä inhimillisen järjen autonomisena alueena. Moraaliset toimintaohjeet, normit ja velvoitteet eivät tule Jumalalta tai joltakin yksilön ulkopuoleiselta auktoriteetilta (auktoriteettietiiikka), vaan ne syntyvät järjen itsensä päätelminä. Kantin velvollisuusetiikka poikkeaa myös sellaisista ideaalisen velvollisuusetiikan muodoista, joissa moraalisen hyvän perustaksi asetetaan jokin yleisesti hyväksytty arvo (esim. oikeudenmukaisuus, "toiseus"), johon moraaliset velvollisuudet sidotaan. 

Kantin etiikan lähtökohtana on siis se monille antiikin filosofeillekin tyypillinen näkemys, jonka mukaan moraali on nimenomaan järjen toteutumista. Hyvä ei voi olla ristiriidassa järjen toteutumisen kanssa. Kant menee tässä suhteessa niin pitkälle, että erottaa järjelliset moraaliperiaatteet (toisin kuin esim. Aristoteles) tyystin käytännöstä, niistä olosuhteista ja tilanteista, joissa moraaliset valinnat tapahtuvat. Kantin mukaan moraalia ei määritä mikään muu kuin moraali itse. Tämän moraalin itseisarvoisuuden Kant ilmaisee erilaisten moraali-imperatiivien muodossa, joista kuuluisin tunnetaan Kantin kategorisena imperatiivina: "toimi niin, että aina voit toivoa toimintasi periaatteen tulevanyleiseksi laiksi (käytännöksi)". Kysymys on siis siitä, miten toimintamme on sopusoinnussa tämän periaatteen kanssa. Vaikka toimintamme seuraukset olisivat kuinka hyviä tahansa, itse teko on moraalisesti väärin, jos se on ristiriidassa edellä mainitun periaatteen kanssa. Otetaan esimerkki. Jos me katsomme, että rattijuoppojen ilmiantaminen poliisille on hyvä ja järkevä yleinen käytäntö, niin silloin myös meidän on toimittava kaikissa yksittäisissä tilanteissa tämän oletuksen mukaisesti. Toisin sanoen erilaiset elämäntilanteet, olosuhteet eivät saa vaikuttaa itse moraaliseen toimintaan. Myös ihmisyyden kunnioittamista Kant pitää itseisarvoisena (itseisarvo= asia, joka on arvokas itsessään, ei välineenä johonkin muuhun (välinearvo)). Kant kehottaa: "toimi niin, että aina kohtelet ihmisyyttä sekä itsessäsi että muissa päämääränä, ei koskaan pelkkänä välineenä". 

Absoluuttisesta luonteestaan johtuen Kantin moraalinäkemys on herättänyt myös paljon vastustusta. Yhtenä ongelman on pidetty sitä, että Kant ikään kuin itsestään selvästi olettaa, että kaikki ihmiset ovat aina vapaita tekemään moraalisia valintoja. Vapaus onkin Kantille yksi moraalin ennakkoehdoista. Ollakseen moraalinen, teon on oltava vapaan tahdon ilmentymä. Vapaus valita eli hyvän tahtominen on täten yksi Kantin etiikan keskeisiä kivijalkoja. Mutta tässä piilee myös Kantin etiikan heikkous: miten Kantin edellyttämä vapaus voidaan perustella? Kysymys palautuu täten ihmiskäsitykseen: onko ihmisellä sellainen vapauden tila, josta käsin häntä voidaan aina kohdella moraalisesti autonomisena ja täten myös vastuullisena yksilönä?

Seurausetiikan ja velvollisuusetiikan lisäksi voidaan kolmanneksi erottaa Aristoteleen hyve-etiikka, tosin se voidaan tietyin varauksin myös ymmärtää yhtenä seurausetiikan muotona. Aristoteleen etiikan lähtökohtana ovat hyveet. Hyvä elämä on erilaisten tärkeiden inhimillisten hyveiden toteutumista. Ajatus siis on, että ihmisessä on sellaisia ominaisuuksia, joiden toteutumista hyvä elämä on. Rationalistina Aristoteles korostaa tietysti järjen merkitystä hyveiden pohjana. Hyveet ovat järjen toteutumista erilaisten hyvien ominaisuuksien muodossa. Hän puhuukin erikseen järjen ja luonteen hyveistä. Edellinen tarkoittaa todellisuutta ja ihmistä koskevaa ymmärrystä, tietoa ja jälkimmäinen erilaisia hyveellisiä luonteenpiirteitä kuten anteliaisuus, jalous jne… Luonteen hyveet eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä, vaan ihmisellä tulee olla myös ymmärrystä ja tietoa siitä mitä todellisuus on. Hyveet siis tässä mielessä tukeutuvat tietoon. Vaikka Aristoteles korostaakin Platonin tavoin järjen merkitystä, niin toisin kuin opettajansa, hän nostaa esille myös tahtoon liittyvät ominaisuudet. Se, että ihminen ei ole hyveellinen tai toimi järkiperäisesti johtuu Aristoteleen mukaan heikkotahtoisuudesta, jonka juuret löytyvät kasvatuksesta. Aristoteles antaa etiikalle täten myös kasvatusfilosofisen perustan. Hyvä elämä ei tapahdu itsestään vaan kysymys on hyvään kasvamisesta, siihen kasvattamisesta. Tässä eritoten kohtuullisuuden hyveeseen kasvamisella on tärkeä merkitys. 

Aristoteleen etiikan yksi kulmakivistä on onnellisuus (eudaimonia). Aristoteles nimittäin katsoo, että onnellisuus on sitä, mitä kaikki ihmiset tavoittelevat. Hyvä elämä, järjen mukainen elämä ja onnellisuus ovatkin Aristoteleelle samaa asiaa. Onnellisuus hyvän elämän perustana johtuu siitä, että onnellisuus on jotakin, joka ei ole sidottu elämän ulkoisiin puitteisiin (jotka ihminen voi menettää) vaan itse ymmärrykseen. Ihminen joka ymmärtää hyvän ja pahan, ja ylipäätään todellisuuden yleisen luonteen, on onnellinen. Onnellisuuden korostaminen tekojemme päämääränä onkin luonteva osa Aristoteleen teleologista ajattelua ylipäätään. Ihmisen olemuksen päämäärä (telos) on onnellisuus. 



Luennot:
1. viisauden rakastaminen
2. todellisuuden käsittäminen
3. kysymys ihmisestä
4. hyvä elämä
5. tiedon ja totuuden ongelma
6. tieteenfilosofian suuntauksia

<<Takaisin lukiofilosofiaan