Lukiofilosofiaa: 

Luento 5: tieto ja totuus

Mitä me voimme tietää, mihin tieto perustuu, miten se syntyy, mikä on tiedon suhde todellisuuteen? Kaikki nämä ovat tärkeitä antiikin ajan kysymyksiä, jotka vievät meidät tieto-opin eli epistemologian alueelle. Antiikin filosofeilla tieto-opin kysymykset olivat kuitenkin kiinteässä yhteydessä metafyysisiin, todellisuuden luonnetta koskeviin kysymyksiin. 
Platon kuuluisan määritelmän mukaan tieto on tosi uskomus. Eli toisin sanoen tieto on jotakin joka vastaa todellisuutta (eli on tosi). Tämän tiedon varassa me olemme myös valmiit toimimaan ja ymmärtämään maailmaa. Platonin käsityksen mukaan tieto kohdistuu aistimaailman, havaintojen takana olevaan perustavampaan todellisuuteen eli ideoiden todellisuuteen. Platon katsoo, että tieto on ideoiden muistiin palauttamista. Tätä kutsutaan anamnesis-teoriaksi. Kun me tiedämme jotakin, me tiedämme siitä, mikä on ikuista ja muuttumatonta ja täydellistä. Tiedon kohteet muodostavat todellisuuden varsinaisen perustan.

Pätevä tieto ei näin ollen ole mitään "vaikuttaa siltä että –tietoa" kuten Protagoraalla. Platon katsoi, että Protagoraan relativismi (kaikki tieto on olosuhteista riippuvaista) ja subjektivismi (tietäjästä riippuvaista) päti kyllä reaalisen, havaintomaailman suhteen, mutta ei itse ideoiden suhteen. Platonin objektivismi hylkää myös tiedon jatkuvan muuttumisen. Tiedon kohteena olevat ideat ovat pysyviä. 

Myös Aristoteles sitoi tiedon ideoihin. Ero Platoniin onkin lähinnä ontologinen. Ideat (Aristoteleelle muodot, luokat) eivät muodosta erillistä todellisuuttaan, vaan esiintyvät materiaalisen yhteydessä. Tieto ei kohdistu Aristoteleen mukaan materiaan, jota ei sellaisenaan puhtaasti edes ole, vaan nimenomaan niihin muotoihin, joina materia toteutuu. Aristoteleen ajattelussa on nähtävissä kuitenkin myös myöhäisemmän pragmatistisen tieto-opin siemen, sillä tieto ei kohdistu pelkästään olemuksiin ja muotoihin, vaan myös tarkoituksiin, päämääriin, joita todellisuus toteuttaa.

Antiikin tieto-opilliset näkemykset olivat pohjana sille kiistalle, joka tunnetaan rationalistisen ja empiristisen tietoteorian kiistana. Rationalismin perustana on Parmenideen ja Platonin näkemys havaintojen ja järjen suhteesta. Kuten Platonille, myös Parmenideelle järki (tiedon ristiriidattomuus ja loogisuus) oli tärkeämpi tiedon pätevyyden kriteeri kuin aistihavainto. Rationalismin peruslähtökohtana onkin juuri tämä: aistihavainnot voi olla pettäviä, eivätkä riitä pätevän tiedon perustaksi. Rationalistit ovat korostaneet myös sitä, että on olemassa tietoa, joka ei laisinkaan vaadi kokemusta. Kant kutsui tätä tietoa apriori-tiedoksi. Rationalistisen tieto-opin perusnäkemyksiä ovat edustaneet mm. sellaiset uuden ajan filosofit kuten Descartes ja Leibniz. Descartes tunnetaan erityisesti systemaattisen epäilyn menetelmästään, jolla hän antiikin hellenistisen kauden skeptikkojen vaalimaan perinnettä kaiken epäilemisestä. Skeptikot lähtivät siitä, että kaikki tieto on epäilyksenlaista ja siksi epävarmaa, niin myös asettavissa epäilyksenalaiseksi. Myös tästä alkuasetelmasta Descartes lähti. Etsiessään tiedon varmaa perustaa hän lähti liikkeelle epäilystä. Kaikki tulee asettaa järjestelmällisen, järkiperäisen epäilyksen kohteeksi. Myös Descartes päätyi menetelmänsä kautta siihen, että mihinkään aistienvaraiseen ei voinut lopullisesti luottaa. Varmuuden hän löysi sen sijaan järjestä, ajattelusta itsestään. Descartes nimittäin oivalsi, että vietiin epäily kuinka mittavaksi tahansa, niin aina jäi yksi asia epäilyksen ulkopuolelle, nimittäin se, että epäilijä itse, ajattelevana olentona oli olemassa. Jos kaikkea voi epäillä, ainakin epäilijän itsenä täytyy olla olemassa. Descartesin kuuluisa kiteytys "cogito ergo sum" (ajattelen siis olen) tarkoittaa juuri tätä. Varmuus on ajattelun, ei aistien tuomaa. Me emme voi olla varmoja siitä, mitä maailma on, mutta me voimme olla varmoja siitä, miten tämä maailma ajattelussamme on. Täten Descartes ennakoi sitä myöhempää filosofiaa, jossa todellisuutta koskeva tieto samaistetaan niihin ilmiöihin, joina todellisuus meille ilmenee. 

Myös Leibniz (1646-1716) uskoi synnynnäisiin ideoihin (tietoon apriori). Hän puhui kahdesta tiedon ja totuuden muodosta a) välttämättömistä ja b) kontigenteista totuuksista. Edelliset ovat järjen totuuksina jotakin sellaista, jotka eivät voi olla toisin, ne siis ovat välttämättömyydellä niin (esim. matemaattinen tieto). Kun taas aistitieto on aina enemmän tai vähemmän kontingenttia, eli satunnaista. Se on tyypiltään "se voisi olla toisinkin" –tietoa. Tätä hän kutsui tosiasiatiedoksi. Järjen totuudet ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa, tosiasia totuudet pätevät vain kussakin maailmassa (olosuhteiden joukossa) kerrallaan. 

John Locke ei uskonut minkäänlaisiin synnynnäisiin ideoihin, vaan hänelle ihmisen mieli on syntyessään tyhjä, kirjoittamaton taulu eli tabula rasa. Vasta kokemuksen kautta tämä taulu alkaa täyttyä merkeillä ja merkityksillä. Locke edustaa täten empirististä lähtökohtaa tietoon. Tiedon perustana on kokemus, aistihavainto. Tätä kokemuksen jälkeistä tietoa on kutsuttu aposteriori-tiedoksi. Locken taustalla vaikuttaa paljon myös Francis Baconin (1561-1626) ajattelu. Francis Baconhan katsoi, että tieto syntyy nimenomaan havainnoimalla ja tutkimalla todellisuutta. Baconia pidetään myös induktiivisen tiedon hankinnan puolestapuhujana. Induktio tarkoittaa tässä sitä, että tiedon hankinnassa edetään yksittäisistä havainnoista kohti yleistyksiä, yleisempää ja kattavampaa kuvaa tutkittavasta ilmiöstä, itse todellisuudesta. Baconin varhaiseen instrumentalismiin kului myös ajatus siitä, että tieto toimii ihmiselle vallan välineenä. Tieto on valtaa suhteessa luonnonvoimiin. 

Pisimmälle empiristisen ajattelutavan vei kuitenkin David Hume. Humen mukaan induktion pätevyys ei kestä empiiristä kritiikkiä. Hume nimittäin katsoi, että jotta me voisimme pätevällä tavalla tehdä yksittäisistä havainnoista yleistyksiä, se vaatii taustalleen oletuksen maailman (olosuhteiden) pysyvyydestä, Tälle pysyvyydelle me emme kuitenkaan voi osoittaa empiiristä evidenssiä. Meillä ei toisin sanoen ole aistihavaintoa (impressiota) siitä, että olosuhteet eivät ratkaisevasti muuttuisi. Näin induktio lepää uskonvaraisella pohjalla. Humen mukaan vain pelkät pätevät ideat eivät riitä, vaan ideoiden pitää perustua impressioille, ei aistivaikutelmille. Se mistä meillä ei ole impressiota ei myöskään tule sisällyttää tiedon piiriin. Samalla logiikalla Hume hylkää myös kausaliteetin varmuuden. Meillä voi olla havainto siitä, että tapahtuman a yhteydessä näyttää useimmissa tapauksissa esiintyvän tapahtuma b, mutta tämä ei silti oikeuta meitä tekemään sitä johtopäätöstä, että näiden tapahtumien välillä vallitsisi jokin suhde. Myöskään kausaliteettia ei voi oikeuttaa empiirisellä havainnolla, vaan myös sen perustana on oletus. On kuitenkin tärkeä huomata, että kritiikistään huolimatta Hume ei kuitenkaan kiistä induktion tai kausaalisen selittämisen hyödyllisyyttä, vaan ainoastaan niiden totuuden. 

Rationalismin ja empirismin kiistaa käytiin siis pitkälti brittiläisen ja mannereurooppalaisen filosofian välillä. Tässä kiistassa eräänlaiseksi välittäjäksi tarjotaan useimmiten Immanuel Kantin ajattelua. Kuten Platonilla myös Kantilla epistemologia on kiinteässä yhteydessä ontologiaan. Todellisuuden rakenne luo pohjan tieto-opillisille näkemyksille. Kant näkemysten taustalla on se, että hän hyväksyy metafyysisen mutta hylkää epistemologisen realismin. Eli toisin sanoen Kantin mukaan ihmisen tietoisuudesta riippumaton todellisuus on kyllä olemassa, mutta tietomme ei kohdistu tähän maailmaan, vaan siihen, mitä Kant kutsuu fenomenaaliseksi. Tietomme koskee siis sitä, miten todellisuus inhimilliselle järjelle ilmenee. Kantin filosofia on tässä suhteessa ns. transsendentaalifilosofiaa. Sen mukaan tiedon ehdot määrittyvät ihmisen tietoisuuden ominaisuuksista. Näitä järjen apriori-muotoja voidaan kutsua myös järjen kategorioiksi. Me tavoitamme siis maailman vain järkemme lävitse ja tästä syystä on selvitettävä, miten tämä järki itsessään muuttaa havaintojamme. Kant myöntää kyllä sen, että tieto syntyy kokemuksen mukana, mutta ei itse kokemuksesta. Tarvitaan havaintoja jäsentävä, käsitteellistävä osa, ja tätä osaa Kant kutsuu juuri järjeksi. Hyvänä esimerkkinä toimii kausaalisuhteen käsite. Kun Hume katsoo, ettei kausaliteetille ole tiedollista perustetta, näkee Kant sen sijaan kausaliteetin osana ihmisen tietoisuutta, ihmisen järkeä itseään. Kausaliteetti on täten yksi inhimillisen järjen apriori-ominaisuus. Kaiken havaitsemansa ihminen ymmärtää tämän kausaliteetin kautta. Muita järjen apriori-muotoja Kantilla on mm. aika ja tila, ykseys ja moneus. Kant siis katsoo, että ihmisen järjessä on tiettyjä sille tyypillisiä piirteitä (muotoja), joiden kautta todellisuus meille muotoutuu. Tätä näkemystä Kant itse piti kopernikaanisena käänteenä filosofiassa ja toki sen on vaikuttanut myöhempään filosofiaan, tieteenfilosofiaan tai esim. teologiaan merkittävästi. 

Totuuden ongelma on aina ollut kiinteä osa epistemologiaa. Totuudesta onkin esitetty hyvin monenkirjavia näkemyksiä. Yksi perustavalaatuinen ero syntyy osana käsiterealistien ja nominalistien välistä kiistaa. Onko totuus vain nimi, luokka, johon erilaiset saavutetut tosiasiat liitetään (nominalismi) vai onko olemassa sellaisenaan totuus todellisuudesta, joka sitten paljastuu meille vähitellen erilaisina tosiasioina (realismi)? Filosofiassa on myös kysytty: onko totuus sittenkään vain objektiivisen tiedonhankinnan esim. tieteen kysymys, vai onko kysymys aivan jostakin muusta. Nietzschelle totuus onkin ennen kaikkea näkökulma. Nietzschen perspektivismissa ajatellaan, että totuus on nimenomaan inhimillisen asennoitumisen väline. Myös pragmaattisen filosofian edelläkävijä William James katsoi totuuden olevan vain pelkkä abstraktio, joka ei sinällään kerro meille mitään. Heidegger on niin ikään esittänyt, että todellisuutta (olemista) koskeva totuus ei ole niinkään tiedollinen, vaan itse olemisemme tapaa koskeva kysymys. Hänelle totuus (aletheia) onkin olemisen kautta tapahtuvaa todellisuuden hidasta ja oivaltavaa paljastumista. Totuutta ei siis löydetä, vaan sen on jotakin, joka peittyy, joka vaatii paljastumista.

Tieteen viitekehyksessä puhutaan usein erilaisista totuusteorioista. Näitä teorioita voidaan
esittää pääsääntöisesti neljä. Näistä ensimmäinen on totuuden korrespondenssiteoria, jonka mukaan totuus on nimenomaan vastaavuutta väitelauseen ja todellisuuden havaittavien ominaisuuksien kanssa. Tämä näkemys on vahva nimenomaan empiirisissä tieteissä.
Kyseistä teoriaa on usein täydennetty ns. totuuden koherenssiteorialla, jossa totuus on väitelauseen yhteensopivuutta aikaisempaan pätevään tietoon. Totuuden kriteeri on siis se, että sen täytyy olla yhteensopiva siihen, mitä jo tiedetään. Kolmas ja varsin kiistelty teoria on pragmaattinen totuusteoria. Tässä lähtökohtana on sellainen reduktiivinen ajatus, että väitelauseen a totuus määrittyy vasta sen seurausten perusteella. Toisin sanoen seurauksista redusoidaan itse väitelauseen a totuus. Tässä oleellista on nimenomaan se, toimiiko väitelauseen a seuraukset käytännössä, ovatko ne hyödyllisiä. Totuus ei siis ole itseisarvo, vaan totuuden kriteeri on sen käytännön toimivuus. Edellisiä teorioita voidaan myös täydentää ns. konsensusteorialla, jossa ajatuksena on se, että väitelause a on tosi, jos siitä vallitsee yksimielisyys tutkijoiden ja/tai tutkijayhteisöiden kesken. Edellä mainittuja teorioita on myös mahdollista muuttaa siten, että emme enää puhukaan varsinaisesti totuudesta, vaan sen sijaan totuuden kaltaisuudesta eli todennäköisyydestä. Kriittisessä realismissa kyseinen korrespondenssi ymmärretäänkin usein todennäköisyytenä eikä yksi-yhteen täsmäävänä vastaavuutena.



Luennot:
1. viisauden rakastaminen
2. todellisuuden käsittäminen
3. kysymys ihmisestä
4. hyvä elämä
5. tiedon ja totuuden ongelma
6. tieteenfilosofian suuntauksia

<<Takaisin lukiofilosofiaan