Lukiofilosofiaa: 

Luento 6: tieteenfilosofian suuntia

Valistuksen aikaan on aatehistoriallisesti pidetty käänteentekevänä. Tätä aikaa kuvaa voimakas usko ihmiseen, ihmisen luomaan kulttuuriin ja edistykseen. Rationalistisen humanismin ajatus on tässä suhteessa voimakas. Ihmiskäsityksessä tämä tarkoitti järjen korostamista, muun kehon jäädessä sekundääriseen asemaan. Myös ihmisen valtaa luontoon nähden (Bacon) korostettiin. Tässä edistyksen ja kasvun hengessä myös tieteellinen tutkimus ja maailmankäsitys kehittyi huimasti. Jo uuden ajan alussahan Aristoteelinen teleologinen selittäminen sai väisty galileisen mekanistisemman ja kausaalisen mallin tieltä. Tässä mallissa todellisuuden ei katsota toteuttavan mitään tarkoitusta tai päämäärää (telos), vaan todellisuutta pyritään selvittämään puhtaan aineellisesti, mekaniikan lakien mukaisesti (Newtonin mekaniikka)

Tästä asetelmasta käsin syntyy 1800-luvun lopussa ns. positivistinen filosofinen ajattelutapa, jossa korostetaan vahvasti empiirisen tiedon asemaa muiden tiedon hankinnan menetelmien suhteen. Tästä syystä positivismiin kuului usein myös hyvin vahva metafysiikan vastainen perussävy. Positivistien ajatus oli, ettei metafysiikka kykene täyttämään niitä kokeellisia kriteerejä, joita nyt myös filosofialle tuli asettaa. August Comte (1798-1857) esittikin, että inhimillisen ajattelun kehitys kulkee uskonnollisen ja metafyysinen kautta tieteelliseen, jossa ei enää tarvita metafyysisiä selitysmalleja. Tämä positivistinen asenne vaikutti myöhemmin ns. analyyttiseen filosofiaan ja eritoten juuri loogiseen empirismiin. 

Analyyttisen filosofian ytimeen kuuluu vaatimus kielellisten ilmaisujen analyysistä. Lähtökohtana oli, että filosofian tulee keskittyä nimenomaan kielen ja todellisuuden välisen suhteen kuvaukseen. On pyrittävä mahdollisimman tarkkaan (eksaktiin) ja yksiselitteiseen kieleen. Usko filosofiaan liittyi juuri tähän tavoitteeseen. Kielellisille ilmaisuille asetettiin korostetun empiirinen vaatimus. Ajatuksena oli, että kielen ilmaisut tulee pystyä palauttamaan havainnon kielelle. Tätä lähtökohtaa voidaan kutsua semanttiseksi empirismiksi, joka tarkoittaa, että tieteen ja filosofian käsitteet on voitava palauttaa aistihavaintoon tai muuten ne on tulkittava merkityksettömiksi, eräänlaiseksi metafyysiseksi käsiterunoudeksi. Tästä Humen esittämästä näkemyksestä tulikin yksi loogisen empirismin kulmakiviä. Käsiteanalyysistä tulikin hyvin oleellinen osa analyyttisen filosofian tarpeistoa. Korostettiin paitsi kielen analyysiä, niin myös sen loogisen rakenteen tutkimista. Logiikkaa korostettiin filosofian tärkeimpänä apuvälineenä. Tämä näkyi niin ikään juuri loogisessa empirismissä, jossa korostui voimakkaasti sellaisten loogikkojen kuten Fregen (1848-1925) ja Russelin (1872-1970) tekemä työ modernin logiikan kehittämiseksi. Analyyttisesti painottuneessa filosofiassa ja juuri loogisessa empirismissä näkyy juuri se sama metafysiikan vastaisuus, josta tuli yksi keskeinen positivistisen filosofian tunnusmerkki. Metafyysiset ongelmat koettiin filosofian näennäisongelmina, joita ei voitu empiirisen verifioitavuuden (oikeaksi todistamisen) puuttuessa ratkaista puoleen eikä toiseen. 

Loogiseen empirismiin kuului hyvin varhaisessa vaiheessa jo ajatus yhtenäisesti tieteen menetelmästä. Tämän tieteellisen (metodologisen) monismin lähtökohtana on, että kaikkien tieteiden ongelmat tulisi ratkaista pääsääntöisesti yhdenmukaisella tavalla. Tieteen kriteerit ja tehtävät olisivat siis samat niin luonnon- kuin ihmistieteissäkin. Loogis-matemaattisia ja empiristisiä menetelmiä käyttävä fysiikka nähtiin eräänlaisena tieteen ihannemallina. 

Analyyttisen filosofiaan ja loogiseen empirismiin vaikutti omalta osaltaan myös Ludwig Wittgensteinin ajattelu kielen, tiedon ja todellisuuden suhteesta. Wittgensteinin ajattelu on innostanut kuitenkin myös pragmaattisen suunnan filosofeja. Wittgensteinin yksi keskeisimmistä näkemyksistä oli ajatus siitä, että maailmamme rajat ovat korostetusti juuri kielen rajoja. Kun Kant puhui järjelle ilmenevästä todellisuudesta, Wittgenstein vastaavasti puhui kielessä todellistuvasta maailmasta. Ei ole maailmaa ilman kieltä, kieli on maailmamme. Hänen ajatuksensa oli, että maailma rakentuu niistä merkityssisällöistä, jotka tapahtuvat kielessä. Nämä merkityssisällöt eivät kuitenkaan ole perustaltaan ihmisen sisäisiä (essentiaalisia) kuten Descartes ajatteli, vaan niiden lähde on siinä kulttuurissa ja elämänmuodossa jossa ihminen elää. Varsinkin Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa korostuu edellä mainittu kulturalistinen piirre: ihmisen kieli muodostuu aina osana sitä elämänmuotoa, josta käsin kielen ilmaisut saavat merkityksensä. Myöhäiskaudellaan Wittgenstein luopuukin siitä varhaiskauden näkemyksestä, jonka mukaan kieli olisi yhtä kuin kuva maailmasta. Hänen varhainen ajatuksensa oli, että kielen ilmaisut toimivat ikään kuin maailman peilinä, mieleen siirrettynä kuvauksena todellisuudesta. Myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi ajatuksen yhtenäisestä kielestä, ja päätyi siihen, että ihmisen maailma koostuu erilaisista kielipeleistä, eri tavoista käyttää kieltä. Kielen merkitys määrittyy kussakin kielipelissä erikseen. Niin ikään hän luopui ajatuksesta, että kieli toimisi pelkästään maailman kuvana, vaan hän korosti yhä enemmän kielen instrumentaalista tehtävää. Toisin sanoen kieli ei kuva, vaan välinen maailman kuvaamiseksi, siinä toimimiseksi. Juuri tässä kohden hän lähestyy monia pragmaattisen koulukunnan filosofeja. Joka tapauksessa Wittgensteinin näkemys siitä, että ihmisen maailmaa koskevat kysymykset ovat korostetusti juuri kielellisiä kysymyksiä, on tuottanut paljon merkittävää filosofiaa modernilla ajalla. Tässä kohden tulee esiin myös Wittgensteinin agnostismi ja jopa mystisismi. Tällä viittaa siihen, että Wittgensteinin mukaan me emme voi koskaan voi sanoa mitään siitä, mikä jää kielen eli maailmamme ulkopuolelle ("siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava"). Me emme pääse oman kielellisen kuvaustapamme ulkopuolelle, eli me emme voi sanoa mitään siitä, miten me näemme maailman. Näin ollen ihminen ei voi ylittää omaa rajallisuuttaan ja sanoa, missä suhteessa kielemme on maailmaan. Kielen ulkopuolinen todellisuus on meille transsendentti (ymmärryksen tavoittamattomissa). Tämä rajakokemus oli Wittgensteinille korostetusti mystinen kokemus. Tässä mielessä hän on hedelmöittänyt myös monenlaisia uskonnollisia näkemyksiä.

Nykyisin loogisen empirismin asema on filosofiassa monen tavoin kiistanalainen, vaikkakin sen monet edustajat, mm. suomalaiset Eino Kaila ja Georg Henrik von Wright (1916-2002) ovatkin erittäin arvostettuja. Loogisen empirismin yhdeksi ongelmaksi nousi nk. verifikaatio-teesi, jota on jälkeenpäin pidetty liian vaativana ja mahdottomana toteuttaa. Verifikaatio-teesi tarkoitti empiristien vaatimusta siitä, että kaiken pätevän kielenkäytön, tieteellisen tutkimuksen, hypoteesien ja tulosten perustana täytyy olla empiirinen verifioiminen eli oikeaksi osoittaminen. Tämä osoittautui myös fysiikassa liian tiukaksi vaatimukseksi. Eriten kvanttifysiikan (hiukkasfysiikka, aineen makrotason ilmiöiden tutkiminen) alueella huomattiin pian, että tieteellisten väitteiden empiirinen todentaminen on usein mahdoton tehtävä. 1900-luvun loppupuolella onkin puhuttu yhä enemmän empirismin pragmaattisesta tulkinnasta. Loogisen empirismin todennettavuus-periaate muuttuikin vähitellen ns. koeteltavuuden periaatteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin väite on mielekäs, jos sillä on kokemusta koskevia seurauksia. Tällainen painotus olikin jo ennestään tuttua pragmaattisen filosofian piirissä.

Pragmatismi on filosofian suuntaus, joka on syntynyt Yhdysvalloissa
1800-luvun loppupuolella. Yksi sen keskeisimpiä edustajia oli Charles Peirce (1839-1914). Hänen pragmaattisen metodin lähtökohtana oli se, että on aina tutkittava mitä käytännön seuraamuksia jollakin väitteellä tai uskomuksella on, ja nämä seuraamukset sitten määrittävät kyseisen väitteen sisällön. Tässä kohden voidaan myös puhua reduktiivisesta metodista. Lauseen a totuus määritellään sen käytännön seuraamusten perusteella. Tähän jatkuvaan käytännön tilanteissa tapahtuvaan koeteltavuuteen perustuu myös Piercen ajatus tieteestä jatkuvasti itseään korjaavana systeeminä. Varsin pian perinteiset totuusteoriat saivat rinnalleen myös pragmaattisen version. Tätä William Jamesin (1842-1910) teoriaa kutsutaan pragmatistiseksi totuusteoriaksi. Jamesin mukaan uskomusten totuus määritellään nimenomaan käytännön seuraamusten, käytännön hyödyn kautta. Toimivuus käytännössä on täten totuuden varsinainen koetinkivi. Ajatus ei täten enää ole se, että väitteen totuus on sen yhtäpitävyyttä todellisuuden itsensä kanssa, kuten perinteisessä totuuden korrespondenssiteoriassa väitetään. Sen kummemmin korrespondenssi teoriaa tai koherenssiteoriaa, jossa lauseen totuus ymmärretään yhtäpitävyytenä vanhan pätevän tiedon kanssa, ei hylätä, vaan pikemminkin ne saavat nyt pragmatistisen tulkinnan. Tieteellisistä teorioista ja jopa totuudesta tulee pragmatistien käsissä pikemminkin toimintamme välineitä kuin itseisarvoja. Kolmas tunnettu pragmatisti John Dewey (1859-1952) katsoi niin ikään, että tiedon tehtävä on korostetun välineellinen. Deweyn mukaan tiedon, totuuden tehtävä on auttaa ihmisiä selviytymään ja sopeutumaan ympäristöönsä. Tällaista näkemystä voidaan kutsua naturalistiseksi pragmatismiksi. Teoriaa ja käytäntöä ei täten pragmatismissa voida, eikä myöskään pidä yrittää erottaa toisistaan.

Analyyttisen filosofian rinnalle kehittyi hyvin nopeasti myös toinen tieteenfilosofinen traditio, fenomenologis-hermeneuttinen suuntaus. Hermeneuttisesti painottuneen filosofian lähtökohtana oli, että tiedossa on aina kysymys tulkinnasta, tiedon ymmärtämisestä. Alun perin hermeneutiikka syntyi erilaisten tekstien (kuten Raamattu) tulkinnan apuvälineeksi, mutta laajentui myöhemmin koskemaan kaikkia humanistis-yhteiskunnallisia tieteitä. Ajatuksena oli, ettei luonnontieteiden tutkimusmenetelmiä ja tieteenkäsitystä voida sellaisenaan viedä ihmistieteiden alueelle. Tieteellisen monismin tilalle tarjottiin pluralistista tiedenäkemystä. Katsottiin, että siinä missä luonnontiede pyrkii selittämään todellisuutta ja sen ilmiöitä, ihmistieteen pyrkivät ilmiöiden ymmärtämiseen. Moderni hermeneutiikka painottaakin tulkinnan merkitystä. Tiede on aina enemmän tai vähemmän tulkinnallista ja kontekstuaalista, eli tutkimuksen taustaoletuksista ja tutkimusympäristöstä jne… riippuvaista. Korostettiin, että tiede on kommunikatiivista toimintaa, josta tutkittavaa kohdetta ei voida tyystin erottaa tutkijan lähtökohdista. Heidegger korostaakin, että jaottelu tiedon subjektiin ja siitä erilliseen objektiin eli ulkomaailmaan ei ole perusteltu vaan virheellinen. Tutkija on aina osana sitä kohdetta, jota hän tutkii. Heidegger puhuu elämismaailmasta, josta kaikki filosofia ja myös tieteenfilosofia aina lähtee. Myös Gadamer (1900-2002)käyttää samanlaisia käsitteitä, hän puhuu tiedon historiallisuudesta ja esiymmärryksestä. Tieteellinen tieto ei koskaan ala "tyhjältä pöydältä", vaan sillä on aina oma historiansa, oma perinteensä. Tutkijan esiymmärrys tieteen ja tutkittavan kohteen luonteesta vaikuttaa aina myös itse tutkimukseen. Hermeneutiikan yhteydessä puhutaankin usein ns. hermeneuttisesta kehästä. Eli toisin sanoen tieteellinen tutkimus etenee aina tulkinnallisesti: tutkittava kohde ei sellaisenaan ole stabiili, vaan se muuttuu tulkinnallisen tutkimuksen osana. Yksityiskohtia koskeva tutkimus muuttaa itse tutkittavaa kokonaisuutta, ja näin ollen tutkimuksen kohde tietyllä tapaa jatkuvassa tulkinnallisessa muutoksessa. 

Heideggerin opettajaa Edmund Husserlia (1859-1938) pidetään fenomenologisen filosofian keskeisimpänä perustajana. Fenomenologiaan on vaikuttanut paitsi hermeneutiikka niin myös Kantin fenomenalismi. Fenomenologia jakaa Kantin ajatuksen siitä, että me olemme aina tekemisissä tietoisuudellemme ilmenevän todellisuuden kanssa. Husserlin tavoite olikin selvittää nimenomaan, mitkä ovat tietämisen edellytykset, toisin sanoen, miten tietäminen tapahtuu. Tässä oleelliseksi muodostui intentionaalisuuden ja fenomenologisen reduktion käsitteet. Intentionaalisuuden ajatuksen Husserl lainasi Franz Brentanolta (1838-1917), jonka mukaan tietoisuuden luonteena on suuntautuneisuus. Husserl siis katsoi Brentanon tavoin, että tietoisuutta sellaisenaan ei ole, vaan se muodostuu erilaisten intentionaalisten aktien kautta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostakin, se on aina kohteisiin suuntautunutta. Tämän intentionaalisuus määrittää täten kaikkea tietämista ja ihmisenä olemista ylipäätään. Myös tieteessä on täten kysymys suuntautumisesta kohti todellisuutta, ei niinkään todellisuuden itsensä paljastamisesta. Husserlin mukaan fenomenologian tehtävänä oli paljastaa tämä tietoisuuden objektiivinen luonne. Tässä kohden hän puhui fenomenologisesta reduktiosta eli menetelmästä, jonka avulla tietoisuuden kohteet kyettäisiin erottamaan tietoisuuden itsensä sisällöistä. Husserlin kunnianhimoinen ajatus siis oli, että ennen kuin me voimme puhua objektiivisesta ja täysin pätevästä tieteellisestä tiedosta, meidän kyettävä selvittämään tietoisuuden itsensä osuu tietämisen prosessissa. Kysymys ei täten ole siitä, mitä me tiedämme vaan pikemminkin miten me tiedämme.

Fenomenologis-hermeneuttinen ajattelu on 1900-luvun loppupuolelle tultaessa asettanut monia analyyttisen filosofian ihanteita kyseenalaiseksi, joskin tämä on tapahtunut osin myös pragmatismin kautta. Nykyisen tieteenfilosofian yksi keskeinen kysymys kuuluukin: onko hermeneutiikan ajatus tulkinnallisuudesta ja fenomenologian ajatus intentionaalisuudesta ulotettavissa myös luonnontieteen alueelle? Onko myös fysiikassa kysymys pikemminkin todellisuuden tulkinnasta kuin sen varman ja pysyvän tiedon saamisesta. On kysytty: vaikuttaako inhimillisen tietoisuuden erityisluonne itse todellisuutta koskevaan tietoon? Erityisesti kvanttifysiikan yhteydessä on puhuttu ns. "Kööpenhaminalaisesta tulkinnasta", jonka mukaan itse tieteellinen ja kokeellinen tutkimus jo sinällään vaikuttaa itse tutkittavaan kohteeseen. Tämä tarkoittaisi sitä, että todellisuus ei paljastu tutkimusvälineillemme juuri sellaisena kuin itsessään on. Loogisen empirismin ihanteita on horjuttanut myös Thomas Kuhnin (1922-96) näkemykset tieteen olemuksesta ja kehityksestä. Kuhnin mukaan tiede ei kehity kumulatiivisesti vanhan pätevän tiedon päälle, ja näin jatkuvasti lähestyen itse totuutta, vaan pikemminkin eräänlaisten vallankumousten kautta. Kuhnin mukaan tilannetta voidaan kuvata seuraavasti. Tieteen kehityksen 1. vaiheessa meillä on kilpailevia teorioita jonkin tieteenalan sisällä sen perusmalliksi, matriisiksi. Jossakin vaiheessa yksi näistä malleista voittaa selittämiseen tähtäävän empiirisen kilvan ja siitä tieteellisen tutkimuksen perusta. Tätä perustaa Kuhn kutsuu paradigmaksi. Kysymys on normaalitieteen vaiheesta, jossa on vallalla yksi hallitseva tieteellinen paradigma, joka antaa lähtökohdat sekä tieteen kysymyksille, että mahdollisille vastausvaihtoehdoille. Tämä normaalitieteen vaihe ajautuu kuitenkin jossakin vaiheessa kriisiin ns. anomalioiden vaikutuksesta. Esiin tulee sellaisia häiriötekijöitä, poikkeamia, joita vallitseva paradigma ei kykene ratkaisemaan. Jos näin käy, tieteen kriisivaihe johtaa tieteelliseen vallankumoukseen, jossa vanha paradigma korvautuu vähitellen uudella. Tämä Kuhnin näkemys on aiheuttanut paljon keskustelua varsinkin juuri tieteellisen totuuden luonteesta. Kuhnin ajatushan on, että tieteellinen totuus ei ole suoraa vastaavuutta itse todellisuuteen, vaan kysymyksessä on paradigman sisäinen suure. Toisin sanoen myös tieteellinen totuus olisi Kuhnin mukaan kontekstuaalista eli vallitsevasta paradigmasta riippuvainen.

Karl Popper (1902-94) asetti tieteenfilosofiassaan lähtökohdaksi jatkuvan tieteellisen vallankumouksen. Hänen mukaansa tieteen tulee olla jatkuvan vallankumouksen, uudistumisen tilassa. Hänen lähtökohtanaan on jatkuvan falsifikaation (epäpäteväksi todistamisen) ajatus. Popperin tieteenkäsitys ei ole niinkään induktioon perustuva, vaan hänen malliaan voidaan kutsua hypoteettis-deduktiiviseksi. Ajatus on, että tieteelliset teoriat ovat hypoteeseja (perusteltuja olettamuksia), joilla ei tarvitse olla empiiristä perustetta etukäteen, vaan olennaista on teorian testaaminen. Teoriasta johdetaan deduktiivisesti lauseita, joita voidaan empiirisesti testata ja täten varmistua itse teorian pätevyydestä. Deduktio tarkoittaa tässä päättelyä yleisestä teoriasta yksityisiä asiaintiloja koskevaksi. Yleensä deduktiota pidetään totuuden säilyttävänä päättelynä (premissi 1. kaikki filosofit ovat kuolevaisia, pr2. Popper on filosofi. jp. Popper on kuolevainen). Induktio sen sijaan etenee yksittäisistä tapauksista kohti yleistettävää teoriaa. Popperin teoria on yksi tunnetummista deduktiota hyödyntävistä teorioista. Popper kuitenkin painottaa jatkuvan empiirisen testauksen merkitystä. Ajatus on, että sitä teoriaa, jota ei saada falsifioitua, on syytä pitää toistaiseksi pätevänä. Esimerkiksi Marxin yhteiskuntanäkemyksiä Popper ei pidä laisinkaan teorioina, koska niitä ei ole mahdollisuus edes teoriassa osoittaa vääriksi. 



Luennot:
1. viisauden rakastaminen
2. todellisuuden käsittäminen
3. kysymys ihmisestä
4. hyvä elämä
5. tiedon ja totuuden ongelma
6. tieteenfilosofian suuntauksia

<<Takaisin lukiofilosofiaan