Miracles out of nowhere*
eli puolivakava kirjoitelma musiikillisesta kokemuksesta


Musiikki ilmentää "ihmettä". Tässä ihmetyksessä yhdistyvät toisiinsa kaksi tekijää. Näistä toinen on fantasia, eli inhimillisen mielen kyky kohottautua reaalisen ajan ja tilan tuolle puolen, ja toinen on liikkeen kautta syntyvä kehollinen alkukantaisuus, primitiivinen syke. Minulle musiikki luo kokemuksen, jossa transsi ja transsendenssi yhdistyvät yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Musiikillinen kokemus on ns. emergentti- ilmiö. Eli toisin sanoen musiikillinen teos, laulu on kokonaisuutena aina enemmän kuin osiensa, yksittäisten äänien, taukojen, tahtien summa. Tällä tavoin taide on myös aina aktiivista uusien todellisuustasojen synnyttämistä. 

Musiikillista kokemusta ei voida ilmaista kielessä. Se on jotakin huomattavasti välittömämpää ja universaalimpaa. Rytmin, liikkeen ja tonaliteetin kautta kautta musiikki ilmentää jotakin sellaista, joka on olemassa ennen käsitteellistä eli toisin sanoen rajaavaa, kategorisoivaa ymmärrystä.

Musiikin universaalius perustuu sekä rytmin arkaaisuuteen että tonaalisen äänimaiseman synnyttämään ideaaliseen. Rytmin maallisuus ja melodian taivaallisuus ovat tämän kokemuksen yin ja yan. Siinä missä rytmi liittää minut liikkeen kautta sydämeni lyönteihin, aikaan ja muutokseen, kehon kieleen, niin äänen moninainen melodiikka taas kuljettaa minua jonnekin maallisen yläpuolelle. Minulle musiikissa on siis kyse maallisen ja ylimaallisen kohtaamisesta, transsin ja transsendenssin. Ne musiikilliset kokemukset, joita musiikin kuunteleminen ja tietysti soittaminen minussa synnyttävät, ovat tämän rajatilan kokemuksia.

* * *

Pythagoraalle musiikissa oli kysymys likipitäen samasta asiasta kuin matematiikassa, eli todellisuuden yleisimmän luonteen tavoittamisesta. Aivan näin huimiin sfääreihin en musiikillista kokemusta kuitenkaan vie. Minulle musiikki ei ilmennä niinkään harmoniaa ja täyteyttä, vaan pikemminkin kaipausta ja riitinomaista pyrkimystä eheytymiseen. Se ilmentää sitä ihmisenä olemisen "fantastisuutta", joka pitää sisällään myös ristiriidan, ahdistuksen ja tuskan. Musiikin ylevöittävä voima ei perustu tuskan kieltämiseen, vaan siihen, että musiikin avulla me voimme antaa tällä tuskalle äänen, muuttaa sen riitinomaiseksi tanssiksi tai haavekuvaksi. Se hetkellinen euforia, joka musiikin kautta syntyy, on huumaantumisen. loveen lankeamisen euforiaa. Toisin sanoen musiikissa me kohtaamme aina jotakin sellaista, joka ei ole "tästä maailmasta", siis selitettävissä ja analysoitavissa. Joskus tuntuukin, että musiikin "ihmetys" todellakin tulee jostakin, "ei mistään".

Erityisesti minua, näin käsite-työläisenä, viehättää se, että musiikin voima, sen kauneus ja kiihottavuus, sen lohdutus ei ole sidottu siihen, miten kielen kautta maailman ja itsemme käsitämme. Wittgensteinia mukaillen: "siitä mistä ei voi puhua, voidaan vaieta juuri musiikin kautta"
.


* * *

Musiikki, ensirakkauteni, vie minut maailmaan, joka tarjoaa milloin lepoa, milloin lääkintää vitutukseen ja depressioon, ja joskus vain silkkaa olemisen riemua. Tästä moninaisesta tehtävästään johtuen, en myöskään ole julistautunut minkään erityisen tyylisuunnan, genren- kannattajaksi. Löydän innoituksen lähteitä
kaikilta musiikin alueilta.. Innostun yhtälailla klassisesta musiikista kuin jazzista, singer-songwriter traditiosta kuin progesta, soulista kuin kokeellisesta modernista musiikista.

Pohtiessani musiikin tehtävää ja olemusta painotan erityisesti neljää toisiinsa kytkeytyvää tehtävää. Nämä ovat a) fantasia b) katharsis c) ataraksia ja d) intelligenssi.


Fantasia
Musiikin fantastisuus tarkoittaa mielikuvituksellisuutta. Kyseessä on musiikkiin liittyvä voima, joka mahdollistaa uuden ulottuvuuden toisen sfäärin. Tässä kohden musiikki ilmentää taikuutta ja satumaisuutta. Musiikkiin liittyvä fantasia kohottaa kuuntelijan, muusikin maailmaan, jota ei kahlitse logiikka eikä painovoima. Tähän perustuu myös musiikin huumaava surreaalinen vaikutus.

Tätä fantastisuutta minulle ilmentää klassisen musiikin puolella ennen kaikkea Stravinsky. Hänen musiikkinsa satumaisuus, ihmetyksentäyteisyys, on innostanut minua kovasti. Myös Schubert ja Mozart innoittavat minua tällä saralla. Rock-genren puolella vastaava ilmiö tapahtuu silloin, kun kuuntelen Kansasia. Levyt Leftoverture ja Point of Know Return, vievät minut tilaan, joka huumaa mielikuvitukseni. Ylipäänsä ns. progressiivinen rock ilmentää hienolla tavalla tätä fantastisuutta. Jazzin puolella Ornette Colemanin "Virgin Beauty" on lapsenomaisessa välittömyydessään ylivertainen.


Katharsis
Katharsis tarkoittaa puhdistavaa kokemusta, ihmisenä olemisen paljastumista. Musiikin katarttinen voima on terapeuttista ja uudistavaa. Se on psyykeen nollausta ja kokonaisvaltaiselle kehollisen kokemukselle antautumista.

Katarsis ei ole niinkään rentoutumista kuin heittäytymistä. Se on irtipäästämistä, oman eksistentiaalisen olotilan puhdasta kokemista. 

Minulle kaikkein merkittävin kartasiksen muoto on transsi. Kyse on musiikillisesta riitistä, joka on vahvasti kehollinen. Kyse on antautumisesta, loveen lankeamisesta, viettelyksen pauloihin joutumisesta. Kokemus on ytimeltään arkaainen, alkukantainen ja se sytyttää olemisen tunteen hieman samalla tavoin kuin vahva seksuaalinen kohtaaminen.

Kun kuuntelen Led Zeppeliniä, Sielun Veljiä, Jeff Buckleyn intensiivistä laulua, Ernst Blochin teoksia tai Beethovenin viimeisiä jousikvartettoja, saan todellisuuteen aivan toisenlaisen syväulottuvuuden kuin mitä koskaan mikään käsitteellinen tai järjen kategorioihin kiinnitetty voi antaa. Oleminen avautuu läsnäolona itsenään ja siihen liittyvänä lumouksena.

Tänä päivänä lumouksen kaipuu vie minut yhä useammin jazzin pariin, jossa mielestäni asuu kaikkein liehakoinein ja hervottomin, mutta myös intellektuaalisiin musiikillinen kokeilunhalu ja ihmetys. Henry Threadgill, Steve Coleman, John Lurie ovat esimerkkejä muusikoista, jotka kykenevät kiihottamaan yhtaikaa sekä mielikuvitusta, älyä ja animaalisuutta. Katarsiksen ykköslevynä on tällä hetkellä The Cracow Kletzmer Bandin albumi "Sanatorum Under the Sign of The Hourglass", joka koostuu yksinomaan John Zornin sävellyksistä.

Ja tietysti on mainittava The Rolling Stones, joka on kaiken keinotekoisen, paskantärkeyden ja pullamössö-viihteen paras vastalääke.


Ataraksia
Käsite tarkoittaa mielenrauhaa. Tämä mielenrauha on jotakin, joka yleensä ilmaantuu katharsiksen jälkeen. On kysymys musiikin rentouttavasta ja rauhoittavasta voimasta, siitä että on yksinkertaisesti hyvä olo. Klassisen musiikin puolella J.S. Bach, Haydn ja Mozart ovat myös minun klassikoitani. Mozartin myöhäisempien sinfonioiden taiturillinen harmonia ja kokonaisvaltaisuus tekee rentoutumisesta riitin, johon syntyy varsin nopeasti addiktiivinen suhde. Blue Nile yhtyeen ambient-folk, kaikessa kauneudessaan tuo arkeen elintärkeitä rentouttavia fiiliksiä. Ehkä kaikkein levollisimmat fiilikset syntyvät myös ataraksian osalta tätä nykyä jazzin parissa, erityisesti Pat Methenyn ja Charlie Hadenin seurassa.  Progressiivisen rockin mestarillisin meditaatio-flirtti tulee Ozric Tentacles orkesterilta.


Intelligenssi
Intelligenssi viittaa siihen nerokkuuteen ja oivallukseen, jota monet säveltäjät ja muusikot työnsä kautta esiintuovat. On kyse musiikillisen älyn kiihottumisesta, musiikillisen ymmärryksen kehittymisestä.

Tässä yksi ylitse muiden on Frank Zappa. Hänen kauttaan olen oppinut musiikin mahdollisuuksista ehkä enemmän kuin kenenkään muun. Samoin Ornette Coleman ja Henry Threadgill innoittavat minua tässä kohden suuresti. Rock-puolella jatkuva innoittajani on ollut Rush, joka King Crimsonin ohella edustaa sitä vähälukuista, mutta sitäkin tärkeämpää intellektuaalista suuntausta jälkimodernissa rock musiikissa.

Mutta kuten kaikki kategorisoinnit, on tämäkin toki keinotekoinen, eikä musiikin kokemuksellisuutta voida alistaa erilaisiin luokituksiin. Pikemminkin ne toimivat musiikkia koskevan pohdiskelun välineinä, ja tässä tapauksessa tietysti juuri minun omien musiikkimieltymysteni tarkentajina.


*
"Here I am just waiting for a sign.
Asking question, learning all
the time.
It's always here, it's always there.
It's just love, and miracles out
of nowhere."
(Kerry Livgren/ Kansas "Leftoverture")